Noniin. Hiukan ensin alustusta.
Otin viime perjantaina cubensista viidennen vai kuudennen kerran puolentoista vuoden sisällä. Olen perheellinen, keski-ikäinen ja työssä käyvä. Suvussa ei ole taipumusta mielen sairauksiin, vaikka sellaista herkkää taiteilijaväkeä onkin jonkin verran. En juurikaan käytä muita päihteitä, mitä nyt alkoholia silloin tällöin ja joskus hiukan kannabista. Olen aikaisemmin ottanut n. 1,5 gramman annoksia, mutta nyt otin 2,5 grammaa. Pienemmätkin annokset on aiheuttaneet aika voimakkaita vaikutuksia, yksi selkeä huono trippikin on ollut. Jokaiseen matkaan on sisältynyt myös negatiivisten tunteiden käsittelyä, minkä nyt olen ottanut vastaan ihan hyvällä.
Tässä yritykseni purkaa kokemustani:
Otan aamulla 2,5 g cubensista, annos on isoin tähän asti. Aikaisemmin olen ottanut noin 1,5 grammaa.
Vaikutukset alkavat puolen tunnin sisällä. Hyvänolontunnetta, hiukan pahoinvointia, mutta se menee nopeasti ohi.
Visuaaliset hallusinaatiot tulevat noin tunnin päästä.
Keittiön pöydällä on lasi, jonka reinoihin on kuivunut vitamiiniporetabletin valkoisia tahroja. Istahdan pöydän ääreen, kirkasvalolamppu valaisee lasia sivulta. Kurkistan lasiin, ja yhtäkkiä se on täynnä tähtiä. Lasin pohjalla näkyy kierregalaksi, joka liikkuu hiljaa ja majestettisesti. Kun laitan kasvoni lähemmäs lasia, sen reunoilla olevat tähdet imevät minua sisäänpäin, olen keskellä tähtien loistoa ja hidasta liikettä. Pyörryttää ja hiukan pelottaakin, joten vetäydyn taaksepäin. Palaan keittiöön, mutta sukellan lasin avaruuteen vielä monta kertaa. Tunne on aivan uskomaton.
Makaan sohvalla ja ojennan käteni kohti paperipussia, jossa on kokoelma erilaisia pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Käteeni osuu jokin isompi, kuperepintainen ja röpöläinen pähkinä tms, ilmeisesti chilipäälysteinen. Laitain sen suuhuni. Samassa hetkessä suolainen chilin maku iskee minua kuin vasara, puraisen, ja suuni täyttyy kiemurtelevista, itsestään liikkuvista palasista, jotka narskuvat, kutittelevat, kiusaavat ja naurattavat minua. Aivan ihmeellistä, ei ehkä ihanaa kuten makeiden herkkujen tuntu suussani, mutta kuitenkin jotain koskaan kokematonta.
Istuskelen sohvalla ja vedän paksun peiton pääni yli. Otan ipadin ja kynän mukaani. Gravilux-ohjelmassa tähdet liikkuvat ruutuun koskettamalla kohti kynää tai sormia. Efekti on häkellyttävä, tunnen liikkuvani valtavalla nopeudella kohti ruutua. Kun irrotan kynän ruudusta ja tähdet hyppäävät takaisinpäin ympäri ruutua, tunnen pysähtyväni nopeasti. Häkellyttävä tunne, joka ravistelee koko kehoani.
Jostain päädyn ajattelemaan armoa, ja salamana koko käsite kaikessa kauneudessaan ja majesteettisuudessaan avautuu minulle. En vain ymmärrä, mistä armossa on kyse, vaan tunnen armon itsessäni. Ymmärrän, että armo on ennen kaikkea armoa itselle, itsen täydellistä hyväksymistä vikoineen kaikkineen. Vain itselle annetun armon kautta voin rakastaa muita ihmisiä ja antaa myös heille armon. Armon ymmärtämisen kokemus on niin voimakas, että se vertautuu ainoastaan rakkauden tuntemisen huippukohtiin ja ehkä omien lasten syntymään. Nauran ja itken täydellisen onnen tunteessa.
Jälkikäteen ymmärrän, että kokemus oli varmasti samanlainen, kuin jumalan läsnäolon kokemus, täydellinen mystinen uskonnollinen pyhyyden kokemus. En tietenkään tulkitse omaa kokemustani uskonnollisesti.
Noin klo 12 alkaa ahdistus. Olen niin kaukana omasta todellisuudestani, siis siitä missä lapset ja vaimoni oikeasti ovat, että en ole varma palaanko koskaan. Alan epäillä, että sienien vaikutus ei koskaan häviäkään. Makaan lattialla polvillani, lupaan, etten enää koskaan käytä sieniä jos tästä selviän. Aina, kun luulen päässeeni omaan todellisuuteeni, kääntyy todellisuuden kerros kuin sipulin kuori, ja alta paljastuu uusi kerros. Olen todella epätoivoissani, kuvittelen jo itseni jonnekin suljetulle osastolle lukituksi sekä pääni sisään että kaltereiden taakse.
Aika nopeasti saan hiukan tolkkua itseeni. Katson hyllyllä olevaa lasten kuvaa ja lupaan, että palaan vielä heidän luokseen. Pystyn järkeilemään, että sienien vaikutus alkaa kyllä vähitellen vähenemään. Kävelen ympäriinsä, mikä auttaa hiukan. Saan ankkuripisteitä oikeaan todellisuuteen, vaikka sipulin kerrokset kuoriutuvatkin edelleen jatkuvasti. Päätän alkaa seurata kelloa, jotta näen ajan etenemisen. Minuuttien valumisesta hitaasti eteenpäin tulee minulle selvä osoitus siitä, että jokin on ainakin kuten kuuluukin. Katson säännöllisesti ympärilleni ja totean, että ympärillä ei näy muita ihmisiä ja aika kulkee eteenpäin, joten kaikki on ok. Pitää vain odottaa. Vaatii aika paljon mielen lujuutta, jotta en luisu takaisin epätoivoon. Ajattelen tietoisella päätöksellä iloisempia ajatuksia.
Klo 13 olo on jo selvästi parempi. Päätän mennä suihkuun, ja toivon, että sen jälkeen todellisuuden kerrokset eivät enää kuoriutuisi. Suihku tuntuu aivan mahtavalta. Suihkun jälkeen vilkaisen puolihuolimattomasti pesukoneeseen. Siellä on märät pyykit, mutta en muista laittaneeni konetta aamulla päälle. Kuinka kauan olen ollut muualla? Missä vaimoni ja lapset ovat? Olenko maailmassa yksin? Hetken olen taas aivan hädissäni, ennen kuin ymmärrän, että pesukone on ollut tyhjentämättä eilisestä illasta. Mieleni rauhoittuu, menen kuuntelemaan musiikkia. Matka on ohi.
Kuuntelen matkalla äänittämäni tallenteet. Armon kokemus saa minut edelleen täysin hämilleni, hyvin onnelliseksi ja itken uudestaan naurun seassa. Nyt, viisi päivää myöhemmin saan itseni pelkästään asiaa miettimällä edelleen lähes tärisemään.
Kaikki paluumatkan kauhut olivat pieni hinta siitä, mitä matkalta löysin.
Ensi kerralla haluan trippivahdin, joka olisi varmasti voinut rauhoittaa minua paluumatkalla. Enkä anna sieniä kenelleekään, joka aikoo käyttää niitä yksin. Sieniin pitää suhtautua siltikin vakavammin, kuin mitä olen tehnyt."
Lähinnä ihan näin selvin päinkin minua mietityttää se, että kuinka varma voi olla siitä, että tuolta palaa takaisin? Olen siinä käsityksessä, että hyvin varma, mutta onko näin? Kokemus oli sen verran ravisuttava, että haluaisin kuulla muiden mielipiteitä tai mieluummin tietoa.
