Itse olisin hyvin varovainen lähtiessäni tällaisten juttujen pariin sienien kanssa matkailemaan. Varsinkin, jos ei ole suurempaa kokemusta mieleen vaikuttavista aineksista.
En tiedä, höpäjänkö vaan päivänselvyyksiä, mutta tekee silti mieli tuoda oma kantansa asiaan, koska sienet nyt vaan tuntuu kosmiselta jokerikortilta, joka voi tuoda eteen ihan mitä hyvänsä, hyvää tai pahaa.

Jouduin itse elämäni hirveimmälle tripille, kun söin sieniä (pieneksi luulemani annoksen, 1g silokkeja) ajanjaksona, jolloin olin ollut melko ahdistunut ja jokseenkin muutenkin allapäin. En suoranaisesti masentunut, mutta jotenkin oli veto poissa. Matkaseurankin uskoin olevan ihan hyvä, mutta ilmeisesti sillä hetkellä olisi kaivannut toisenlaista seuraa.
Kyllähän siitäkin hyvää poiki, mutta ympäristö ja seura olivat kyllä väärät siihen tarkoitukseen, sillä omiin mustuuksinsa upposi tuolloin vain syvemmälle.

Varovaisuudella ja pienellä annostuksella voi saada paljonkin hyvää aikaan, sen uskon, mutta tällaisissa tapauksissa niitä tuskin voi liikaa painottaa?

Heipähei!

Olen nyt muutaman päivän kokeillut 1-3 silokin päiväannoksella elelyä. Olen hämmästynyt tästä positiivisuudesta mitä sienet antavat.
Nimenomaan niinkuin joku taisi jo aikaisemmin sanoakin, ei jaksa vaivata päätä turhalla paskalla. Uskallan olla enemmän oma itseni, kasvaa rajoista, olla sosiaalinen! Tuntuu myös, että sienet jotenkin blokkaa minulla addiktiota huumeisiin; vaikkakaan addiktio ei niin suuri ole. Tai ehkä blokkaaminen on huono sanavalinta. Sienet enemmänkin antaa minulle vaihtoehdon. Voin ottaa huumeita, mut en tarvi. Enkä jää miettimään, että ai, kun tekis mieli. Mä voin tehdä mitä vaan!
Ajattelin tästä lähin ottaa viikottain satunnaisesti sen 1-3 silokkia ja katsoa josko oppisin myös samaiseen käyttäytymiseen ilman sieniä jossain vaiheessa.
Ai niin. Olen huomannu, että jotkin koulutehtävät voivat olla hankalia sinä päivänä, kun on sieniä ottanut. Vaikea ymmärtää jotakin tekstiä yms, mutta tää ja niinkun kaikki muukin tässä tekstissä on MINUN kokemuksia. Jokaisen joka yrittää itseään eheyttää yms. on kokeiltava varovasti aluksi hiipien, miten sienet ITSELLÄ (sinulla) vaikuttaa.

Edit. Ehkä olisi hyvä mainita myös se, että olen jo jonkin aikaa tehnyt töitä itseni kanssa. Mitään tuollaista silmänräpäyksessä ihmeparantumista ei siis ole tapahtunut, mutta tuntuu nuo suuresti helpottavan kehitystä ja ajatuksen tasolla olevat muutokset tulevat helpommin käytäntöön.

Oma kiinnostukseni taikasieniin perustuu melko paljon siihen, että ajattelen saavani niistä jonkinlaista apua mielenterveyden ongelmiin. Taustalla on ahdistuneisuutta, masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Diagnoositkin löytyy keskivaikeasta masennuksesta ja pakko-oireisesta persoonallisuushäiriöstä. Lisäksi välillä aika hervottomaksi päässyttä päihteiden käyttöä.

Eiväthän nuo sienet mitenkään maagisesti varmastikaan niitä ongelmia poista, mutta olenkin ajatellut, että psykedeelikokemukset voisivat toimia ikään kuin nopeutettuna psykoterapiana. Muutamasta MDMA-kokemuksesta (tai no, toisella kertaa eivät pillerit tainneet olla enää edes ehtaa MDMA:ta...) olen saanut mielestäni jotain positiivista irti. Oivalsin joitakin juttuja omasta persoonallisuudestani. (Ylipäänsä oli ehkä edistystä saada kokea, että on mahdollista käsitellä arkojakin asioita eikä siihen kuole. Otinkin MDMA:ta tällainen "terapia" mielessäni, kuuntelin yksikseni musiikkia ja mietiskelin juttuja.)

Siis yritän sanoa, että aktiivista itsensä tutkailua voi minusta psykedeeleillä tehostaa.

Ikävä kyllä varsinaisista psykedeeleistä (jos ei MDMA:ta lasketa) minulla ei paljoa ole kokemusta. Yhden kerran olen sieniä syönyt: mieli tekisi kokeilla huomattavasti isompia annoksia.

Ymmärrän kyllä sen, että arveluttaa se, että lähtee trippailemaan masennus ja ahdistus mielessään. Kuulostaahan se hirveän negatiiviselta. Mutta toisaalta ajattelen, että ihmiselle, jolle se masennus ja ahdistus on vuosia/vuosikymmeniä ollut nyt jokapäiväistä elämää, niin siihen ratkaisujen hakeminen voi olla asia, johon suhtaudutaan todella positiivisesti! 

Eikä se olo lääkkeidenkään kanssa välttämättä ole mikään tasainen: olen kokenut pahimmat ahdistukseni juuri lopettaessani masennuslääkkeitä, ne kun aiheuttavat minulle todella rankkoja vierotusoireita. Se yksinäisyyden, ahdistuneisuuden, järjettömän pelon ja tuskan tunne, mikä lääkkeiden vierotusoireiden aikana on tullut, on vielä jotenkin erilaista kuin mitä koen pelkän masennuksen takia. Se kestää ehkä sen 3-4 tuntia kerrallaan kaikkein pahimpana ja sinä aikana olen tuntenut menettäväni aikalailla kontrollin, jonka seurauksena on tullut satutettua itseänsä paljon "mielipuolisemmin" kuin pelkästään 'masennus ahdistuneena'. Onneksi en ole kuitenkaan noina  hetkinä ollut fyysisesti ihan yksin, että joku on tullut keskeyttämään tilanteen etenemisen..

Kuulostaa todella rankalta.

Itsekin olen juuri lopettanut SSRI-masennuslääkkeet. En isolla annostuksella niitä syönytkään. Lopetinkin lääkkeet paljon loivemmin (puolittaen annostusta pariksi viikoksi, siitä taas puolittaen jne.) kuin mihin lääkäri neuvoi. Silti oireita tulee niin fyysisiä ja psykologisia.

Lääkkeiden kokonaan lopettamisesta on nyt noin kaksi viikkoa ja edelleen tuntuu, että kaikki vieroitusoireet eivät ole ohi. Ovat nuo vaan aivan älyttömiä lääkkeitä.

Toisaalta olen kyllä ihan iloinen, että tuli nuo lääkkeet aloitettua silloin noin vuosi sitten. Kulunut vuosi on ollut tähänastisen elämäni henkisesti rankinta aikaa. Ja olen tässä aikana kuitenkin jotenkin onnistunut pääsemään elämässä eteenpäin. 

On tuota masennusta tullut harrastettua vuosien varrella. Sanottakoot että psykedeeleistä ei omalla kohdalla ole ollut kuin korkeintaan melko marginaalista hyötyä, ne merkittävimmät edistysasekeleet on tehty paljon perinteisemmin: omien tunteiden hyväksyminen ja taistelun lopettaminen. Ensisijaisesti kannattaa kokeilla liikuntaa ja ruokavalion saattamista kuntoon ja ennen kaikkea ihmissuhteisiin panostamista. Jos lääkäri on sitä mieltä että terapiasta voisi olla apua niin kannattaa ajatuksesta ottaa vaari. Meditaatio ja jokin kulttuurillinen väline käsitellä omia tuntemuksia ja ajatuksia, kuten vaikka psykoligia tai jokin henkinen käsitteistö voi auttaa myös valtavasti.

Eikö tuo jo melko maagista olisi? Melkein jokainen voisi kasvattaa omat terapeuttinsa kotonaan. Yhden tavanomaisen terapiaistunnon hinnalla ja pienellä vaivannäöllä saisi kokonaisen sadon lääkettä. Tai voisi käydä keräämässä sopivalta heinäpellolta terapeutit ilmaiseksi. Kuulostaa hyvältä!

Minun epäilyn siemen kasvaa siitä, että vaikka psykedeelit ehkä antavat työkaluja ongelmien ratkaisemiseen, niin työkalut ovat arvottomia ilman asianmukaista käyttöä. Arjessa on kuitenkin tehtävä raakaa työtä ratkaisujen hyödyntämiseksi ja siinä eivät psykedeelit ole auttamassa. Tämänkaltaiset oivallukset hieman epäilyttävät minua: "Kaikki ikävät toimintamallit ovat mielen vankiloita, ja voin vapautua niistä milloin haluan! Alan vain toimia eri tavalla ja siinä ratkaisu on!" Se voi tuntua tripillä helpolta, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi lähteä apua hakemaan, voi tulla mieleen, että keräämpä kuitenkin rohkeutta vielä huomiseen ja menen sitten.

Näinhän se on. Ei se oman elämän, ajattelun ja toiminnan tapojen muuttaminen ole koskaan helppoa ja on aivan turha olettaa että jotenkin maagisesti muuttuisi syötyään pari hassua sientä. Tästä huolimatta voisin vienosti kuitenkin uskoa että sienillä on mahdollista nähdä joitain puolia omasta tilanteesta joita selvinpäin on hankala tavoittaa. Toinen ehkä tärkeämpi on se että niiden avulla on mahdollista päästä käsiksi myös tunnekokemukseen, joka on muuten torjuntojen ja mielen normaalin kaaoksen alla piilossa. Tässä jälkimmäisessä se on se ongelma että nuo tunteet pitäisi tämän jälkeen ihan oikeasti pyrkiä käsittelemään, oppia kuuntelemaan niitä myös selvinpäin ja ymmärrettävä niiden viesti.

Jos tuo integroiva työ jää pois niin sienistä voi olla enemmänkin haittaa, ne voivat tuoda mieleen sisältöjä joita minä ei ole vielä valmis käsittelemään ja toisaalta sienet voivat vähän heikentää todellisuustsekkausta. Joillakin psykedeelien käyttäjillä on harhaisia käsityksiä omasta erityisyydestään (claridad - yksi termi) tai psykiatriassa käytetään enemmän grandiositeetteja, jotka ainakin oman ymmärryksen mukaan liittyvät yleisemmin oman kätketyn avuttomuuden vastentahtoiseen kohtaamiseen ja sen torjumiseksi tarvittaviin käsityksiin.

Näistä aineista voi tulla myös henkilökohtaisen fiksaation lähde. Eli jos ihminen on heikosti kiinni omissa tunteissaan ja haluissaan on maailma usein aika harmaa ja merkityksetön. Sienet ja muut hassut kemikaalit paljastavat todellisuuden joka on täynnä merkityksiä, elävä ja täynnä tunteita. Jos tästä ei kuitenkaan kykene tuomaan tarpeeksi omaan elämään, joka palaa siihen samaan harmauteen viikossa parissa niin kiusaus uusia kokemus yhä uudestaan ja uudestaan on aika ilmeinen. Tatteihin ja kaikki niihin liittyvä voi tuoda jonkinlaisen merkityssaaren muuten ankeassa elämässä ja ajatukset alkavat pörräämään kaikenlaisen niiden ympärillä liikkuvan häröilyn ympärillä. Tuo voi sabotoida aitoja pyrkimyksiä luoda mielekäs suhde oman elämän välittömään ympäristöön: arkeen ja siinä oleviin ihmisiin. Psykedeeleistä voi tulla eräänlainen keinomaailma jonka avulla voi sitten pyrkiä jaksamaan muuten täysin toimimatonta elämää ympäristössä jota ei koe merkitykselliseksi tai palkitsevaksi. Tämä on varmaan masentuneena ihan oikea riski. Tuo ei välttämättä ole niin kauhean kaukana psykologiselta merkitykseltään ihan klassisesta päihdeaddiktiosta, vaikka se nyt ei ole niin tuhoisa fysiologisesti eikä usein psykologisestikin. Jollekin tuo pakopaikka voi olla vaikka uskonto tai science fiction ja nekin voi vetää överiksi.

Itse lukenut noita Grofin LSD terapiaa koskevia teoksia ja niissä on settingi jotain aivan muuta kuin "normaali" viihteellisen käytön. Eli potilas nauttii kohtuullisen suuren annoksen silmälaput silmillä, kuunnellen korkeintaan klassista musiikkia ja samalla tilassa on jatkuvasti kaksi selvää hoitohenkilökunnan edustajaa jotka kykenevät rauhoittamaan tämän jos materiaali on pelottavaa tai henkiö ei jostain muusta halua sitä kohdata. Koko tilaisuus tallennettaan ja siihen palataan seuraavana päivänä tallenteiden, keskustelujen ja taideterapian kautta. Tuollaisella settingillä tai sen suuntaisella mieleen todellakin nousee torjuttua emotionaalista materiaalia, jonka käsittely voi olla hyvinkin hyödyllistä. Tuo ulkoisten ärsykkeiden poistaminen helpottaa niiden projisoimista ulkomaailmaan ja muutenkin isommat annokset ovat noin helpommin käsiteltäviä kun kaaoksen tuntu jää huomattavasti pienemmäksi. Jos henkilöllä ei ole välineitä siihen eikä hän saa sitä ulkopuoleltakaan, esim terapeutilta niin voi seurata myös ongelmia.

Koska tuohon settingiin on käytännössä aika hankala nykyään enää pystyä niin riskit luonnollisesti lisääntyvät ja ihmistä jonka kanssa purkaa kokemaansa voi olla monelle hankala löytää. Jos on hyviä ystäviä joiden kanssa voi kaiken jakaa ja jotka ovat valmiita kuuntelemaan pitkämielisesti niin se on valtavan hienoa.

Suhteellisuudentaju siitä minkä kokoisia omat oivallukset ovat reissulla on yleensä aika onnetonta, kirjaa vain kaikki ylös ja muodostaa niistä tarkemmin mielipiteen sitten aamulla ja seuraavalla viikolla. Muistaa että mikään mitä tulee vastaan ei ole itse, että kaikki on liikkeessä eli muutoksen tilassa jatkuvasti, eikä sienipäissään voi valaistua niin matkustaminen on jo vähän turvallisempaa.

Terapeutti on tuttu ihminen, kenelle voi kertoa turvallisessa ympäristössä melkein mitä vain, mihin oma rohkeus riittää. Miten tämä kertominen tapahtuu sienitripillä, kun pelottavaa visuaalia puskee päälle ja oman elämän rikkinäisyys ahdistaa?

En tiedä onko se kertominen nyt ihan session aikana tarpeen. Kunhan kykenee kertomaan edes itselleen jälkikäteen siten että kokee myös tunnesisällöt. Toisille puhuminen auttaa sanallistamaan ja hyväksymään omia tuntemuksia ja kokemuksia.

Masentuneena voi trippailla. Riskit kasvavat siinä luultavasti jonkin verran. Joissakin tilanteissa voivat kasvaa huomattavastikin. Set & settingiin kannattaa kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Valmistautua erityisen huolella ja valita hetki, milloin ei ole ihan aallonpohjassa (löytyy ainakin jotain positiivista ajateltavaa itsestä).  Perustelee itselleen, miksi haluaa syödä sieniä. Perusteluna voi olla monenlaista käyttäjästä riippuen, esim: "Haluan nähdä maailman kauneuden, kun tuntuu, etten huomaa sitä masennukseni alta. Haluan kokea eläväni ihmeellisessä maailmassa, missä kannattaa elää masennuksesta huolimatta. Haluan ymmärtää olevani tämän rikkauden osanen masentuneenakin."

Nimenomaan.

Itse olen kokenut että ajatuksien selkeyttäminen kirjoittamalla, ennen, aikana ja jälkeen auttaa kummasti. Kävely luonnossa, asunnon ja ruumiin perusteellinen puhdistaminen ovat nekin hyviä tapoja valmistautua. En suosittele mediatuotteita: internettiä, lukemista, TV:tä samana päivänä ennen reissua enkä sen aikana. Musiikki voi olla ihan ok.

Olen huomannut myös sen, että huomion siirtäminen johonkin muuhun aiheeseen kuin varsinaiseen masennuksen aiheuttajaan auttaa kovasti. Kun käyttää aivonystyröitään avaamaan uusia ovia jossain aivan täysin toisessa aiheessa, voi sitä kautta saada auki myös ainakin osan masennuksen aiheuttajaa, tai päästä etäämmälle masennuksesta kun huomaa, että elämässä on muutakin kuin masennus ja hyväksyy, että vastoinkäymisiä tulee tietysti silloin tällöin myös oman mielensä kanssa. Tämän voi aloittaa ihan vain pelkästään ajatusleikkinä.

Itse olen ollut masentunut arviolta kymmenen vuotta. En tiedä miksi. Eli korostaisin nyt tällä sitä, että vastoinkäymisistä aiheutuva suru/ahdistuneisuus ei ole varsinaisesti masennusta. Kaikki surevat jossain vaiheessa ja ovat ns. masentuneita, mutta osalle sitten tulee oikea masennus, joka kestää ja kestää eikä siitä yleensä pääse ylitse ilman apua. En tarkoita tällä kritisoida sinun kirjoitustasi Klonkku, vaan korostaa masennusta sairautena Niin monella kun on väärä käsitys masennuksesta.

Mutta niin. Olen miettinyt aika paljon sitä, että onko masennukselleni sitten jokin tietty aiheuttaja. Onko se alkanut jostakin lapsuuden vastoinkäymisestä vai onko kyse kenties pelkästään siitä, että olen perinyt masennuksen? Masennustahan ei vielä aivan täysin edes ymmärretä, mutta sen on todettu olevan periytyvää ja johtuvan hermosolujen välisen viestinnän heikkenemisestä. Tai onko sillä oikeastaan edes merkitystä, mikä sen aiheuttaja on alunperin ollut? Jostain syystä tämä sairaus vain on kietonut itsensä minuun kiinni niin pitkäksi aikaa, etten edes enää muista millaista oli ilman masennusta. Välillä on toki ollut helpompia aikoja, mutta jollakin tapaa se masennus on aina siellä taustalla ja on muovannut ajatuksiani. Ja mikäli oikein ymmärsin, tutkijat uskovat taikasienten auttavan juuri tämän masentuneen ajatusmaailman muuttamisessa. Että katsoo asioita ns. eri silmin kuin masentuneena, jolloin olisi helpompi huomata ne juurtuneet ajattelutavat, jotka ruokkivat masennusta.

Pöff, tulipa taas sekavia aivotuksia.

Tätä videota suositeltiin Tie^2-foorumilla:

Stanford's Sapolsky On Depression in U.S. (Full Lecture)

Katsoin läpi ja tuo on oikein hyvä yleisesitys masennuksesta. Suosittelen aiheesta syystä tai toisesta kiinnostuneille. Tuossa mennään aikalailla tieteeseen perustuvan nykykäsityksen mukaan ja tosi empaattisesti ymmärtäen. Tuli hyvä mieli.

Swamilta mahtava viesti  Tuli itsellekkin oikein hyvä mieli tästä ja on mahtavaa kuulla että ihmisten elämät on kääntyneet parempaan suuntaan sienien avulla. Tulee mieleen yksi dokumentti missä ihmiset on mennyt shamaanin luo syömään seremoniassa peyote kaktusta ja puhdistanut sillä mieltään ja kehoa (huumeriippuvuuden parantamista jne...)