Mikrsoskooppiset nanorobotit voivat korvata hauraan luustomme molekyyli molekyyliltä jollain vahvemmalla tukikudoksella. Kenties keksimme näppärän keinon muokata geenejämme niin että seuraavan sukupolven lapset syntyvät valmiiksi adamantium-luisina, kuten Ryhmä X -sarjakuvan Ahma. Iho, lihakset, sydän, kolesterolin rasittama veri - remppaa riittää. Tai ehkä loppujen lopuksi osoittautuu viisaammaksi unohtaa koko peruskorjaus ja rakentaa kaikki uudestaan alusta alkaen - niinhän vanhojen mörskien kohdalla usein käy. Unohdetaan R2D2 ja ajatellaan mielummin Terminaattoria tai Blade Runnerin androideja uuden, paremman ihmissuvun rakennemalleina. Evoluutio ei enää tee meitä; me teemme evoluutiota.
Terminaattoreista päästäänkin mukavasti luonnevikoihin ja aivojen kaikenpuoleiseen rajoittuneisuuteen. Voisiko tuotakin lihaklönttiä parannella? Aivot ovat jotakin aivan muuta kuin nivelet tai sydän. Parhaimmatkin tietokoneemme ovat vielä kaukana ihmisaivojen monimutkaisuudesta. Ihmisaivoissa on sata miljardia neuronia, jokaisella tuhat linkkiä toisiin neuroneihin ja jokainen kykenevä pariin sataan operaatioon sekunnissa - sanotaan parikymmentä tuhatta biljoonaa "laskutoimitusta" joka sekunti. Siitä monimutkaisuudesta jotenkin nousee sieluni, tajuntani, muistini, tietoisuuteni omasta itsestäni, kaikki se mitä teen tangoa tanssiessani; minä. Ensimmäinen todellinen terakone, kahteentoista biljoonaan laskutoimitukseen sekunnissa pystyvä ASCI White, mallintaa parhaillaan ydinräjähdyksiä Lawrence Livermore -laboratoriossa Kaliforniassa. Jos kehitys jatkuu entistä tahtia, ihmisaivojen kapasiteetti ohitetaan kahdessakymmenessä vuodessa. Mitä silloin tapahtuu?
Kapasiteetti ei tietenkään vielä ole sama kuin kyky ja äly; Mensan testissä puhtaat nollat kuittaavalla idiootilla on kallossaan yhtä paljon laitteistoa kuin minullakin. Älyä ylläpitävän ja kehittävän softan, ohjelmiston, laatiminen on paljon hankalampaa kuin riittävän laitteiston rakentaminen. Tekoälyn kehitys on ollut tuskaisen hidasta; kone kyllä laskea rouskuttaa, mutta esimerkiksi yksinkertaisinkin hahmontunnistus ja tehtävä tyyliin "ota pöydältä omena ja laske se tuolille", on työn takana. Tietokoneemme ovat edelleenkin kompuuttereita, laskukoneita; parhaimmatkin ovat älynlahjoiltaan jossain perhelemmikkimme, nelivarvaskilpikonna F. Grond Metusalem von Paddan tasolla. Mutta jonain päivänä...
Kenties todellista koneälyä ei lopulta edes tarvitse rakentaa alusta alkaen; voimme ottaa mallin omista aivoistamme, siirtää tietoisuutemme ja sielumme tietokoneisiin scifin kyyberpunkkareiden tavoin. Mahdotonta? Otetaan yksi aivojeni miljardeista neuroneista ja korvataan se samankokoisella mikropiirillä, joka pystyy tekemään täsmälleen samat temput kuin neuronikin: vastaanottamaan ja lähettämään viestejä tuhatta kanavaa pitkin. Varmastikin olen aivan sama ihminen tämän vaihdon jälkeen. Korvataan toinen neuroni, miljoona, miljardi... ja lopulta aivojeni paikalla on tietokone. Katoanko minä jossain vaiheessa? Jos ajattelet niin, uskot pahamaineiseen vitalismiin, mystiseen elämänvoimaan, kuolemattomaan sieluun, johonkin mikä ei ole tästä maailmasta, ei mitattavissa, ei havaittavissa, mutta kuitenkin pystyy vaikuttamaan tähän maailmaan. No hyvä, monennenko neuronin kohdalla minä sitten lakkaan olemasta?
Tavalla tai toisella keinoäly tulee ohittamaan meidät, samalla väistämättömyydellä kuin meidän kehittämämme uudet ruumiinosat ovat jo korvaamassa evoluution aikaansaannoksia. Kenties niin käy jo minun elinaikanani, kenties vasta pitkän ajan kuluttua, mutta aikaahan maailmankaikkeudessa piisaa. Ja kun koneäly kerran pääsee vauhtiin, sen evoluutio tulee olemaan hurjaa. Minä tuskailen yrittäessäni saada edes sirun tiedoistani siirretyksi opiskelijoille luentokurssin aikana; tietokone voi hetkessä siirtää kaiken oppimansa toiselle tietokoneelle. Kun yksi kone on oppinut jotain uutta, kaikki osaavat kohta saman, eikä kukaan koskaan unohda oppimaansa. Orgaaniset aivomme olivat aikanaan ihan kiva lähtökohta hengen kehitykselle, mutta kyllähän ne totta puhuen alkavat kohta olla kirpputorikamaa.
Valtaoja, Esko (2001). Kotona maailmankaikkeudessa, 75-77. Ursa, Helsinki.