No ei mulla siis mitään ole psykedeelejä tai shamanismia vastaan, mutta monet vaan tuntuvat perustelevan huumeita shamanismilla ja kutsuvan itseään shamaaniksi tai shamanismin harjoittajaksi heti, kun on kerran vähän rummutellut.

Itsellänikin on rumpu ja olen käyttänyt psykedeelejä ja maailmankuvani on jokseenkin pakanallinen, mutta en kutsu itseäni shamanismin harjoittajaksi.

No ei mulla siis mitään ole psykedeelejä tai shamanismia vastaan, mutta monet vaan tuntuvat perustelevan huumeita shamanismilla ja kutsuvan itseään shamaaniksi tai shamanismin harjoittajaksi heti, kun on kerran vähän rummutellut.

Itsellänikin on rumpu ja olen käyttänyt psykedeelejä ja maailmankuvani on jokseenkin pakanallinen, mutta en kutsu itseäni shamanismin harjoittajaksi.

Joo, onhan se tietyssä mielessä vähän hassua, että niin erilaisesta nykymaailmasta tahdotaan lähteä seilaamaan vinksinvonksin-landiaan joskus tietämättä oikeasta shamanismista mitään. Mitä itse luin aiemmin mainitsemastani mytologia-kirjasta, sain sellaisen käsityksen, että silloiseksi shamaaniksi tai noidaksi piti opetella koko ikänsä, ja muinaisina aikoina tai nykyisten alkuperäiskansojen olosuhteet ovat tyystin erilaiset. Tämä ei kuitenkaan periaatteessa estä ketään aloittamasta shamanismin tutkimista ja vaikkapa ilman minkäänlaisia päihteitä.

Joku puhui sanan "perkele" etymologiasta ja väitti sen tulevan sanasta, jolla on tarkoitettu pirkkalaisia.
Perkelehän on ollut yksi Ylisen jumalan Ukon nimistä. Sattumoisin Baltiassa on tunnettu taivaanjumala Perkunas, joten itse ainakin pidän todennäköisimpänä, että kyseinen nimi tulee sieltä.

Shamanismista en aio paljoakaan keskustella, kun se tuntuu olevan joku sellainen juttu, jolla nuoret eksyneet sielut yrittävät selittää päihteidenkäyttöään ja saada sille jotain kamanvetoa hienompaa merkitystä.

En väittänyt että perkele tarkoittaisi pirkkalaista alunperin, sitähän ei kukaan voi tietää mistä sana oikeasti tulee. Lappalaisten mytologian katkelmia-kirjassa on tuollainen näkökulma mainittu, ja se oli mielestäni aika mielenkiintoinen kun sitä vertaa tuohon mahdolliseen ruotta-ruotsalaiset etymologiaan, mikä ei myöskään ole mitenkään varma asia.

Jos sinua ei kiinnosta shamanismi, niin se on ok, mutta kyllähän tähän aiheeseen liittyy paljon muutakin kuin modernin yhteiskunnan päihdenuoret ja heidän näkökulmansa. Mielestäni shamanismi on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö, josta tällaisella foorumilla syntynee keskustelua myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät hae shamanismista oikeutusta sekoilemiseen. Toisaalta ymmärrän hyvin, miksi tällaisia ''eksyneitä sieluja'' nyky-yhteiskunnassa on, vaikka en pidäkään sellaista tavoiteltavana tienä.

No kerrottakoon oma tarinani, niin ehkä näkökantani selvenee.

Tutustuin joskus yläasteikäisenä suomalaiseen muinaisuskoon, hurahdin siihen ja aloin välittömästi kutsumaan itseäni pakanaksi. Niinkuin sitä nuorena ja höpsönä helposti tekee, että luule ymmärtävänsä jotain asiasta, johon on vasta tutustunut. Suoritin joitain yksinkertaisia rituaaleja metsässä, joista osalla tuntui olevan jotain suurempaa annettavaa ja osa tuntui lähinnä vaan joltain oudolta teatterilta, jota jostain syystä kuitenkin jatkoin.

Jatkoin pyörimistäni asian parissa, kävin suomenuskoisilla juhlilla, osallistuin joukkorituaaleihin ja sain vähän suuremman kosketuksen pyhästä. Jolloin aloin tajuta sitä, että en oikeasti tajua kovin paljoa asiasta.

Jossain vaiheessa lakkasin pyörimästä suomenuskopiireissä, kun osa niistä muista ihmisistä alkoi tuntua luotaantyöntäviltä, pelkäsin Taivaannaulan puheenjohtajaa ja aloin etääntyä yhdestä läheisestä ystävästäni, joka liikkui samoissa kuvioissa. Aloin hahmottaa, että mun on kuljettava omaa tietäni ja etsittävä itse se reitti, jota kuljen. Ei kukaan voi syöttää mulle valmiina mitään uskomusmaailmaa. Ei kristinuskoa, ei pakanuutta, vaan mun on vaan mentävä ja koettava itse.

Vasta nyt alan hahmottaa näitä kaikkia juttuja vähän paremmin. Maailmankuvani on muotoutunut jokseenkin "shamanistiseksi", vaikka en oikein tykkää käyttää sitä sanaa, koska varsinkin tällaiselle huumefoorumille asiasta kirjoittaessa tulee mieleen vaan ne kerrostaloshamaanit, jotka eivät ole ikinä metsää tai luontoa nähneetkään. Kunhan nappailevat tajuntaamuuntavia aineita siellä neljän seinän sisällä ja kutsuvat sitä shamanismiksi. Tuntuu, että se sana on kokenut näissä piireissä jonkinsortin inflaatiota.

En harjoita juurikaan "shamanistisia harjoitteita", mutta elämääni vaikuttaa se, että maailmankuvani on muotoutunut sellaiseksi, että se käsittää tämän maailman (=keskinen), vainajien maailman (=alinen / Tuonela) ja korkeampien voimien / jumalten maailman (= ylinen). Ylinen tosin tuntuu olevan minulle vielä hyvin epäselvää aluetta. Jumalat tuntuvat omituiselta joukolta suunnattomia voimia, joita tällaisen tavallisen tallustelijan on turha edes yrittää ymmärtää. Ainoa, mitä voin antaa, on kunnioitus niitä kohtaan ja pyrkimys elää niiden kanssa tasapainossa.

Kiitän Ukkoa hyvistä säistä, pyydän "häneltä" vettä kastelemaan viljelymaitani. Tervehdin Tapiota astuessani metsään ja toisinaan vien "hänelle" (/Metsälle) pieniä uhrilahjoja merkiksi siitä, että kuljen siellä sopuisin aikein. Jos kerään metsästä jotain, jätän aina jotain kiitokseksi. Saatan tehdä pienen kukkakimpun kiven päälle ja jättää esimerkiksi osan marjasaaliista sen viereen. Jos satun kantaaan mukanani olutta, itsetehtyä mehua tai muuta vastaavaa, kaadan siitä kivelle tilkkasen.

Erityisen tärkeässä asemassa on sukutilallani, pellonlaidalla oleva suuri pihlaja (suomalaisten pyhä puu) jonka juurella makaa suuri sammaloitunut kivi. Se paikka on huokunut minulle jotain erityislaatuista jo siitä asti, kun olin lapsi.
Nykyisin kannan kivelle pienimuotoisia uhriaterioita tärkeinä päivinä ja vien osan pellon sadosta (mielellään ensimmäiset palat) kivelle ja kiitän taivaan ja maan väkeä siitä, että pelto on tuottanut meille ruokaa.
Kivi tuntuu symboloivan minulle myös menneitä sukupolvia, jotka ovat samoja peltoja viljelleet. Kiitän usein kiven luona myös heitä.

Suvun merkityksestä voisin jaaritella vielä lisää, mutta tuntuu, että ehkä tässä alkaa olla nyt riittävästi tältä erää.

Tätä elämäntapaani en oikein tykkää kutsua uskonnoksi tai edes uskoksi. Shamanismi tuntuu sanana tosi vieraalta ja jotenkin meidän aikaamme kuulumattomalta. Tai siis, että musta tuntuu, että shamanismi on mennyt hautaan niiden kaikkien shamaanien mukana, joskin voin ihan hyvin olla väärässä, sillä nämä kaikki jutut on kuitenkin aikalailla sellaisia kokemuspohjaisia juttuja.

Olen yksinkertainen ihminen, enkä oikein osaa määritellä tällaisia hengen juttuja tai antaa niille nimiä.

Minä olen mitä olen ja näen maailman miten näen. Olen kai vaan vähän allerginen määritelmille ja joillekin valmiille poluille, joita kulkea.

Psychoactivity The Fountain of Culture - Christian Rätsch
Nepalilaisista Shamaaneista, historiasta ja päihteistä joita he käyttävät

Ei pitäisi ensinkään puhua mistään yhtenäisestä shamanismista, vaan shamanismeista; tämän position ottavat mm. Josep Maria Fericgla kirjassa Los chamanismos a revisión ("shamanismit uudelleenkäsiteltävänä") ja Robert J. Wallis uusshamanismia kritisoivassa kirjassaan Shamans/Neo-Shamans: Ecstasies, Alternative Archaeologies and Contemporary Pagans.

Jälkimmäiseksi mainittu kritisoi rankalla kädellä mm. Mircea Eliaden klassista määritelmää shamanismille ("arkaanen ekstaattinen harjoite") sekä Harnerin ydin/rumpushamanismi-hölynpölyä. Lainaus kirjasta:

   Further misunderstandings of shamanisms are perpetuated when the notion of archaism is used to describe, locate and typify them. Harner presents ‘shamanism’ as an ‘ancient human legacy.’ Rutherford states it is ‘the oldest way in which humanity has sought connection with Creation’; at least MacLellan points out it is only ‘possibly the oldest kind of organised spiritual expression.’ This impression of shamanisms as ancient, undoubtedly heavily influenced by Eliade’s catchy subtitle ‘archaic techniques of ecstasy’, has not been scrutinised sufficiently. This is perhaps because a preoccupation with dating, antiquity and the primordialness of material culture and humanity affects archaeology as much as it does neo-Shamanisms – it is one reason many of us are drawn to archaeology in the first place. Nevertheless, such a widespread understanding of shamanisms surely requires unpacking, particularly in light of increased archaeological attention to shamanisms past (e.g. Lewis-Williams and Dowson 1999 [1989]; Clottes and Lewis-Williams 1998; Price 2001a).

   Shamanisms are consistently used to exemplify the enduring nature of ‘primitive’ ecstatic religions, oft described – misleadingly – as ‘the key to religion’ (Riches 1994), ‘the world’s oldest form of religion’ (Vitebsky 2000: 55), ‘the real “Old Time Religion” ’ (www.shamanism.org/), ‘the oldest spiritual discipline known to human kind’ (Kokopelli neo-Shamanic workshop flyer), and a way of getting ‘back to the Palaeolithic with acid-house rave’ (cited by Vitebsky 1995a: 153). It is also claimed to be the oldest artistic tradition or beginnings of art (Lommel 1967), the origins of acting and performance, even the cause behind the spark of human consciousness and language (e.g. De Rios 1984), and ‘the shaman: the gay and lesbian ancestor of humankind’ (Jeter 1990: 317). These notions are typically Western and monolithic, locating shamans and shamanisms in a distant, homogeneous, and perhaps Edenic, past which again neglects the injustices facing contemporary shamans and their marginalised communities.