Tibetan Book of The Dead - The Great Liberation

Ainakin kuuloaisti siis pelittää kuoleman jälkeen tämän käsityksen mukaan. Kuolleiden kirjan on varmaan tallentanut eläviä varten joku korkeamman tietoisuuden boddhisattva, joka päätti ottaa vielä yhden kierroksen ja tallentaa bardokokemuksensa matkaoppaaksi. Oli miten oli, dokkari oli varsin kiintoisa.

Itse uskon että jos universumi on syntynyt sattumalta, niin meillä on aivan yhtä suuri todennäköisyys elää ikuisesti sattumalta .
Jos on olemassa jotain korkeampaa älyä, niin sillä on varmasti syynsä meidän olemassaololle. Keskustellaan asiasta sitten hyvin eletyn harmonisen elämän jälkeen. Jos tällaisella elämällä ei saa paikkaa taivaasta niin se ei ole minun paikkani 

Nothing lasts but nothing is lost.

Tuli taas kaverin kanssa mietittyä jänniä asioita  Mitä jos kuoleman jälkeen elämä alkaisi vain alusta? Eli syntyisi samaan aikaan ja eläisi elämän samalla tavalla kokoajan. Sen takia näkisi välillä "enneunia". Mutta jos ne olisikin pieniä muistikuvia edellisestä elämästä. Hyvät mietinnät aina meillä kahvitauoilla 

Totta, mutta entäs jos joku toinen on jo kokenut tämän elämän, mitä itse elämme? Tarkoitan että jospa joskus, tähän minun kehooni, tulee jokin toinen sielu. MUTTA, jokainen tekee omat valinnat kuitenkin.
Paikoilla, on tietyt koordinaatit, mutta aika, on myös yksi koordinaatti. Voi olla, että kuolema, on se matka ajassa jonnekkin toisaalle. (voisin keskustella tästä todella pitkään mutta en jaksa kirjoittaa niin paljoa kun tätä asiaa on vaikeaa pukea sanoiksi)

Edit/lisäys: Kertokaa, mikä on todellisuus? Se mitä täällä maapallolla näemme/koemme, se mikä on tieteellisesti todistettu, vaiko se, mitä me pystymme kokemaan esim deelien avulla? Mikä tekee esim unista epätodellisia, mielestäni ne ovat yhtä totta, koska pystymme kokemaan ne.

Kaikki rajat hahmotetaan konventionaalisesti.
The dying is the living. Ei toista ilman toista, the void is precisely form. Suchnessia.
Tämän tyyppiset asiat aiheuttaa minussa nykysellään tahatonta naurua 

Jos ruumis on kasvatus alusta ainoastaan sielulle, Ruumis kuihtuu mutta sielu jatkaa kasvua muualla. Toisaalta jos tietäisimme miksi olemme täälä, samalla kadottaisimme elämän tunteen. Mitä tarkemmin havaitsemme ympäristön sitä enemmän tunnemme olevan elossa. Kaikki mitä meidän ympärillä värisee on sähköä, syömme ja juomme atomeita ja elektroneja liekko sitten elämä sattumaa tuskin. Tärkeintä ihmisellä on nauttia elämästä ja onnelisuudeta kuin etsiä merkkejä siitä jatkuuko elämä vai ei sen kyllä jokainen vielä näkee.

Kaikki me ollaan vaan paloja jostain isommasta tietoisuudesta, joka on vaan jakautunut maapallolle luuppaamaan eri ihmisten elämiin. Kun yksittäisen ihmisen, ja miksei eläimenkin, elämä loppuu, se palaa tähän suurempaan tietoisuuteen, ja kun lopulta kaikki nämä tietoisuuden osat luuppaavat loppuun, ne yhdistyvät yhdeksi suuremmaksi tietoisuudeksi, joka mahdollisesti elää muiden yhdistyneiden tietoisuuksien parissa, jotka myöskin taas lopulta yhdistyvät yhdeksi isommaksi tietoisuudeksi. Lopulta kaikki muuttuu selväksi, ja kaikki on ymmärrettävissä.

 Lopulta me ollaan jumala, tai osa jumalaa tai yhtä jumalista.

Tällä hetkellä meno on vasta melko alkeellinen. Ihminen on viallinen ja typerä. Ihmiset sotii, ja kadehtii toisiaan. Ihmisen aivotkaan eivät voi kuin arvailla tiettyjä asioita, ja ajattelu muutenkin on aika rajoittunutta. Tieto on myös erittäin marginaalista ja aikalailla maapallolle sijoittuvaa.

Tämäkin teksti on vaan rajoittuneiden ajatusten pyörittelyä. Voisin mennä juomaan kahvia toisen tietoisuuden ja minän kanssa.

Onko mehiläisparvi jonkinlainen yksittäinen elävä organismi?

Ei ole. Kaikki mehiläislajit eivät edes muodosta yhdyskuntaa vaan viihtyvät erakkoina.