Kävin eilen ensimmäisellä tripilläni ja halusin nyt tänne kirjoitella jotain.. Tekstistä tuli kyllä aika pitkä Toivottavasti joku jaksaa lueskella.

Otin kuivattuja silokkeja 1 g sitruunatiivisteessä liotettuna teen ja inkiväärin kera. Join myös 1,5 dl mustaherukkamehua jonkin verran ennen teen laittamista.

Litkun alas saaminen tuotti vaikeuksia. Kykenin johonkin mihin en koskaan olisi itseni kuvitellut pystyväni: sain koko seoksen juotua ja söin vielä sienet kupin pohjalta, vaikka tuli kahdesti jo oksennusrefleksi:D Olen aina pelännyt oksentamista, joten olin jotenkin todella hämmentynyt jälkikäteen sinnikkyydestäni.

Sitten menin sohvalle makaamaan peiton alle ja odottelin vaikutuksia poikaystävän seuratessa vieressä (hän oli koko matkan ajan turvana, joten olin oikein huolettomin mielin). Puolen tunnin päästä alkoi pahoinvointi. En kylläkään oksentanut koko matkan aikana, mutta lähellä se oli monet kerrat. Ajattelin pahan olon menevän ohi, kunhan sienet alkaisivat kunnolla vaikuttaa, mutta se jatkui ikävä kyllä koko matkan ajan. En pelännyt sitäkään yhtään, jotenkin miulla oli koko matkan ajan todella turvallinen ja luottavainen olo. Muistan myös ajatelleeni, että ehkä olisi parempi oksentaa, mutta oksennusta ei tullut ja etova olo vaan jatkui voimakkaana, se tuli sillä tavalla aalloissa.

Hiljalleen kaikki alkoi mukavasti vääristymään. Pöydällä olevan pienen lampun tekemä valoheijastus liikkui kauniisti ja muistan sen lopulta näyttäneen hohtavalta sieneltä, jonka juurelta osoittavat pienet valonheittimet leikkivät edestakaisin heiluen sen lakin alapuolella. Juttelin välillä poikaystäväni kanssa ja hän tuntui jotenkin olevan hirmu jättimäinen. Se tietenkin oli aivan hulvattoman hauskaa.

Naureskelin aina pahoinvointiaaltojen välissä milloin millekin hassulle vääristymälle/tuntemukselle. Keho alkoi tuntua entistä raskaammalta ja tuntoaisti oudommalta. Pössytellessäkin minulle on käynyt monesti niin, että tietää esim. että kehoa kosketetaan, mutta se ei tunnu yhtään normaalilta. Kehoa ei tavallaan tunne, vaikka tietää kuitenkin, jos joku koskettaa tai jos on huonossa asennossa. Sienien kanssa tähän vain tuli lisänä se, että keho alkoi menemään erittäin raskaaksi kunnes en enää jaksanut liikkua. Kuuntelin vain musiikkia ja katselin ympäristön aaltoilemista. Jossakin vaiheessa pystyin käymään vessassa ja palatessani sohvalle mietin jo, että tässäkö kaikki. Mutta erittäin etovan olon myötä taas aaltoilu ja valojen korostuminen/värien muuttuminen alkoi lisääntyä.

Reilut kaksi tuntia ottamisesta kehoni painoi aivan mielettömästi ja silmien auki pitäminen oli vaikeaa. Niinpä annoin niiden mennä kiinni ja aloinkin välittömästi näkemään kaikkia värikkäitä kuvioita. Musiikki kuulosti todella hienolta ja tuntui, että olisin pikemminkin ollut jossakin avaruudessa kuin kotisohvalla. Välillä tuntui kuin olisin lähtenyt pilkkoutumaan pieniksi kuutioiksi. Sitten pääni yläpuolella näkyi (edelleen siis silmät kiinni) erittäin kauniisti sinistä ja valkoista valoa hohtavia silokkeja. Tuli sellainen "ooh, jumalallisia taikasieniä" fiilis ja kävin niiden kanssa jonkin keskustelunkin, mutta en muista siitä oikein muuta kuin että osoitin niille kunnioitusta ja ne lupasivat antaa esimakua siitä mihin pystyvät Ajankulusta minulla ei ollut enää mitään käsitystä. Jossakin vaiheessa avasin silmät ja tuijottelin olohuoneen karvamattoa, joka olikin erittäin mielenkiintoinen. Näkökenttä myös oli tavallaan jotenkin ylösalaisin. Lattiaan ilmestyi valokuvioita ja monttuja, mutta ei loppujenlopuksi mitään hirmu ihmeellistä näkynyt silmät auki. Olivathan nuokin kaikki kyllä vaikuttavia ja kauniita näkyjä ja muistan miettineeni sitä, että mistä tietää todellisuudenkaan, jonka silmillä normaalisti näkee, olevan sen enempää todellista kuin sienissä nähty 'todellisuus'. Kuulin myös poikaystävän jossakin vaiheessa kysyvän, että näenkö mitään hienoa ja miten menee, mutta vastaaminen oli ihan mahdotonta.

Jossakin vaiheessa palailin sitten takaisin ja kävin taas vessassa. Jäin istumaan lattialle ja tuntemukset sekä valojen näkeminen olivat edelleen aika vääristyneitä. Juttelin vähän aikaa poikaystäväni kanssa kaikkea syvällistä ja mietin sitä kuinka typerästi olen monista asioista ajatellut (kaikenlaisia negatiivisia ajatuksia, joita masennus on tuonut mukanaan) ja silmät kyynelehtivät, kun ajattelin sitä miten paljon ihmiset tekevät kaikkea turhaa, kun heidän pitäisi viettää aikaansa rakkaidensa. kanssa. Täällä on niin helppo unohtaa se mikä lopulta on tärkeää.

Sitten tuli taas todella etova olo ja piti mennä sohvalle makaamaan. Huomasin myös tässä vaiheessa sen, että mitä enemmän meinasin nähdä jotakin hallusinaatioita silmät auki, sitä huonompi olo minulle tuli Lopulta älysin, että pimeys varmaan helpottaisi oloa ja lopulta sainkin pyydetyksi, että valot sammutettaisiin. Huone muuttui hämärästä pimeäksi ja se tosiaan helpotti pahoinvointia. Harmittaa, etten tajunnut sitä aikaisemmin. Pimeässä maiseman muuttuminen ja valokuvioiden muodostuminen ei tehnyt enää yhtä voimakasta pahan olon aaltoa. Se oli kuitenkin huomattavissa, että sienten vaikutus alkoi jo hiipumaan. Silmät kiinni kyllä pääsin vielä jonnekin ihan muualle, mutta tavallaan aloin jo olemaan jotenkin väsynyt matkailemaan.

Kuusi tuntia nauttimisesta (klo 19) olo alkoi palaamaan normaaliksi ja pahoinvointi ei enää estänyt minua istuskelemasta ja liikuskelemasta. Mutta jotenkin tuosta nyt jäi sellainen harmistunut olo. Ehkä olisi pitänyt ottaa sieniä enemmän. Jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän näkemistä silmät auki ollessa. En tiedä, ehkä tuo pahoinvointi sitten rajoitti sitä? Tosiaan aina kun tuntui, että enemmän muuttumista olisi tulossa, tuli todella oksettava olo ja sitten maisema palasi normaalimmaksi. En ymmärrä miksi. En ainakaan ajatellut pahoinvointia mitenkään erityisesti ja ajattelin sitäkin, että sienet puhdistavat kehoa ja sen takia tulee paha olo. En myöskään pystynyt esim. nauttimaan pöydälle varatuista trippileluista. Lemmikkejä oli kyllä aina välillä todella kiva silitellä ja halia, kun ne tulivat viekkuun nukkumaan Ja jäi tuosta sellainen hirmu "haluan antaa rakkautta ja saada rakkautta" fiilis päälle, mutta myös tämä harmistunut olo. Vähän sellainen tunne, että onko miussa jokin vikana tai teinkö jotain väärin. En tiedä miksi. Hassua ja varmaan typerääkin=p Trippihän oli kuitenkin hyvä ja sellainen johon olin tähdännyt.

Kiitos kommentistasi Jotenkin nyt lämmittää erityisen paljon tämmöisetkin jutut mieltä, heh. Tottuukohan maha yhtään noihin hmm.. Ois kiva, jos ei olisi niin huono olo. Tosin mietin juuri, että olisinko ilman etovaakaan oloa pystynyt liikkumaan, koska sen verran vahvasti oli tuo "kehon ulkopuolella" olemisen ja väsymyksen/voimattomuuden tunne.

Olet varmasti aivan oikeassa, että oivallus syntyy myöhemmin. Tuntuu nimittäin, että aivoilla on aivan hirvittävästi käsiteltävää Nukkuminenkin onnistui vasta kolmen aikaan yöllä, kun jotenkin tuntui olevan niin paljon ajateltavaa.

Tuota ulkona käyntiä olisi tosi mukava kokeilla. Voin vain kuvitella miten ihanaa olisi mennä matkalle luonnon keskellä, kun muutenkin nautin niin paljon luonnossa olosta Nyt ensimmäisellä kerralla kyllä en tosiaan olisi pystynyt moiseen. Yritin kyllä yhdessä vaiheessa liikkua, mutta heikotti ja etoi niin pahasti, että oli pakko käydä takaisin pitkälleen. Mutta voi olla, että tuolla jännityksellä tosiaan oli osansa asiassa.

Ja jonkun kanssa yhdessä trippailu olisi varmasti kyllä hauskaa sekin=p Olen vain miettinyt sitä, että silloin toinen ei välttämättä pysty auttamaan, jos toinen alkaa ajautua huonolle tripille. Toisaalta taas olen luottavaisempi nyt ensimmäisen kokemuksen jälkeen sen suhteen, että matkan suuntaa voi ohjailla. Pitäisi vaan ensin hieman tutustua tuohon kasvatus touhuun, ettei tarvitse ensi vuoteen asti odottaa Muuten ei riitä molemmille.

Pyrin kanssaelämään mahdollisimman monta kertomaasi tilannetta. Osaat kertoa monet asiat todella hyvin. Olen joskus itsekin kokenut "atomeiksi hajoamisen" ja "avaruudessa lillumisen" tapaisia tunteita. Ajan lukemisen vaikeus on myös tuttu tunne. Aikaa ei vain joskus ole "sieniprimitiivisen" olennon päässä, se muuttuu tarpeettomaksi. Pitäisikö ajan olla tarpeetonta ihmisolennolle? Joskus se pelottaa ja saa paniikkiin. Kuulostaa kunnoittavalta, pelottavalta, kauniilta ja tärkeältä matkalta. Nuo "hei meillä on keittiö!" -huomaamiset, ja aidosti innostumiset siitä, on ihan helvetin tärkeitä! Me mietitään aivan liian harvoin, että "mitä meillä jo on", ja aivan liian usein, että "mitä meillä voisi olla". Apaattista. Pitäisi osata nauttia siitä, mitä on: katsoit peiliin ja olit onnellinen tuijottaessa itseäsi, ja onnellinen, että voit tehdä niin, mahtavaa! Naurahdin ääneen parissa kohtaa hassuille huomautuksille.

Kiitos suuresti raportoinnistasi, pidin siitä. <3

Loin tämän tarinan ansiosta mieleeni syntyneen kysymyksen perusteella tämän topicin.

Ps.  Käyttökokemuksia on aivan liian vähän, hienoa, että porukka jaksaa rustailla näitä, otetaas mallia!

You went deep..    Kiitos kertomuksesta. Vaikutat palautuneen kuitenkin ehjänä takaisin, hyvä.

Voimakkaat kokemukset helposti pelästyttää ja se pelko sitten tekee kokemuksesta entistä kauheamman. Olis hyvä, jos pystyis muistamaan, mitä on tekemässä ja että tää lakkaa jossain vaiheessa.
Yleensä se oikea asenne olisi yrittää hyväksyä kaikki kokemus mitä vastaan tulee ja sukeltaa rohkeasti niin syvälle, kuin trippi vie. Tää saattaa tuntua älyttömän vaikealta siinä tilanteessa, mutta näin onnistuu kuitenkin joskus välttämään negatiiviset kokemukset.