Psilosybiini.info

Yleistä => Psilosybiini lääkkeenä ja päihteenä => Käyttökokemukset => Aiheen aloitti: Nakertaja - Marraskuu 19, 2011, 14:09

Otsikko: Silokkeihin tutustumista
Kirjoitti: Nakertaja - Marraskuu 19, 2011, 14:09
Kävin eilen ensimmäisellä tripilläni ja halusin nyt tänne kirjoitella jotain.. Tekstistä tuli kyllä aika pitkä :( Toivottavasti joku jaksaa lueskella.

Otin kuivattuja silokkeja 1 g sitruunatiivisteessä liotettuna teen ja inkiväärin kera. Join myös 1,5 dl mustaherukkamehua jonkin verran ennen teen laittamista.

Litkun alas saaminen tuotti vaikeuksia. Kykenin johonkin mihin en koskaan olisi itseni kuvitellut pystyväni: sain koko seoksen juotua ja söin vielä sienet kupin pohjalta, vaikka tuli kahdesti jo oksennusrefleksi:D Olen aina pelännyt oksentamista, joten olin jotenkin todella hämmentynyt jälkikäteen sinnikkyydestäni.

Sitten menin sohvalle makaamaan peiton alle ja odottelin vaikutuksia poikaystävän seuratessa vieressä (hän oli koko matkan ajan turvana, joten olin oikein huolettomin mielin). Puolen tunnin päästä alkoi pahoinvointi. En kylläkään oksentanut koko matkan aikana, mutta lähellä se oli monet kerrat. Ajattelin pahan olon menevän ohi, kunhan sienet alkaisivat kunnolla vaikuttaa, mutta se jatkui ikävä kyllä koko matkan ajan. En pelännyt sitäkään yhtään, jotenkin miulla oli koko matkan ajan todella turvallinen ja luottavainen olo. Muistan myös ajatelleeni, että ehkä olisi parempi oksentaa, mutta oksennusta ei tullut ja etova olo vaan jatkui voimakkaana, se tuli sillä tavalla aalloissa.

Hiljalleen kaikki alkoi mukavasti vääristymään. Pöydällä olevan pienen lampun tekemä valoheijastus liikkui kauniisti ja muistan sen lopulta näyttäneen hohtavalta sieneltä, jonka juurelta osoittavat pienet valonheittimet leikkivät edestakaisin heiluen sen lakin alapuolella. Juttelin välillä poikaystäväni kanssa ja hän tuntui jotenkin olevan hirmu jättimäinen. Se tietenkin oli aivan hulvattoman hauskaa.

Naureskelin aina pahoinvointiaaltojen välissä milloin millekin hassulle vääristymälle/tuntemukselle. Keho alkoi tuntua entistä raskaammalta ja tuntoaisti oudommalta. Pössytellessäkin minulle on käynyt monesti niin, että tietää esim. että kehoa kosketetaan, mutta se ei tunnu yhtään normaalilta. Kehoa ei tavallaan tunne, vaikka tietää kuitenkin, jos joku koskettaa tai jos on huonossa asennossa. Sienien kanssa tähän vain tuli lisänä se, että keho alkoi menemään erittäin raskaaksi kunnes en enää jaksanut liikkua. Kuuntelin vain musiikkia ja katselin ympäristön aaltoilemista. Jossakin vaiheessa pystyin käymään vessassa ja palatessani sohvalle mietin jo, että tässäkö kaikki. Mutta erittäin etovan olon myötä taas aaltoilu ja valojen korostuminen/värien muuttuminen alkoi lisääntyä.

Reilut kaksi tuntia ottamisesta kehoni painoi aivan mielettömästi ja silmien auki pitäminen oli vaikeaa. Niinpä annoin niiden mennä kiinni ja aloinkin välittömästi näkemään kaikkia värikkäitä kuvioita. Musiikki kuulosti todella hienolta ja tuntui, että olisin pikemminkin ollut jossakin avaruudessa kuin kotisohvalla. Välillä tuntui kuin olisin lähtenyt pilkkoutumaan pieniksi kuutioiksi. Sitten pääni yläpuolella näkyi (edelleen siis silmät kiinni) erittäin kauniisti sinistä ja valkoista valoa hohtavia silokkeja. Tuli sellainen "ooh, jumalallisia taikasieniä" fiilis ja kävin niiden kanssa jonkin keskustelunkin, mutta en muista siitä oikein muuta kuin että osoitin niille kunnioitusta ja ne lupasivat antaa esimakua siitä mihin pystyvät :D Ajankulusta minulla ei ollut enää mitään käsitystä. Jossakin vaiheessa avasin silmät ja tuijottelin olohuoneen karvamattoa, joka olikin erittäin mielenkiintoinen. Näkökenttä myös oli tavallaan jotenkin ylösalaisin. Lattiaan ilmestyi valokuvioita ja monttuja, mutta ei loppujenlopuksi mitään hirmu ihmeellistä näkynyt silmät auki. Olivathan nuokin kaikki kyllä vaikuttavia ja kauniita näkyjä ja muistan miettineeni sitä, että mistä tietää todellisuudenkaan, jonka silmillä normaalisti näkee, olevan sen enempää todellista kuin sienissä nähty 'todellisuus'. Kuulin myös poikaystävän jossakin vaiheessa kysyvän, että näenkö mitään hienoa ja miten menee, mutta vastaaminen oli ihan mahdotonta.

Jossakin vaiheessa palailin sitten takaisin ja kävin taas vessassa. Jäin istumaan lattialle ja tuntemukset sekä valojen näkeminen olivat edelleen aika vääristyneitä. Juttelin vähän aikaa poikaystäväni kanssa kaikkea syvällistä ja mietin sitä kuinka typerästi olen monista asioista ajatellut (kaikenlaisia negatiivisia ajatuksia, joita masennus on tuonut mukanaan) ja silmät kyynelehtivät, kun ajattelin sitä miten paljon ihmiset tekevät kaikkea turhaa, kun heidän pitäisi viettää aikaansa rakkaidensa. kanssa. Täällä on niin helppo unohtaa se mikä lopulta on tärkeää.

Sitten tuli taas todella etova olo ja piti mennä sohvalle makaamaan. Huomasin myös tässä vaiheessa sen, että mitä enemmän meinasin nähdä jotakin hallusinaatioita silmät auki, sitä huonompi olo minulle tuli :-[ Lopulta älysin, että pimeys varmaan helpottaisi oloa ja lopulta sainkin pyydetyksi, että valot sammutettaisiin. Huone muuttui hämärästä pimeäksi ja se tosiaan helpotti pahoinvointia. Harmittaa, etten tajunnut sitä aikaisemmin. Pimeässä maiseman muuttuminen ja valokuvioiden muodostuminen ei tehnyt enää yhtä voimakasta pahan olon aaltoa. Se oli kuitenkin huomattavissa, että sienten vaikutus alkoi jo hiipumaan. Silmät kiinni kyllä pääsin vielä jonnekin ihan muualle, mutta tavallaan aloin jo olemaan jotenkin väsynyt matkailemaan.

Kuusi tuntia nauttimisesta (klo 19) olo alkoi palaamaan normaaliksi ja pahoinvointi ei enää estänyt minua istuskelemasta ja liikuskelemasta. Mutta jotenkin tuosta nyt jäi sellainen harmistunut olo. Ehkä olisi pitänyt ottaa sieniä enemmän. Jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän näkemistä silmät auki ollessa. En tiedä, ehkä tuo pahoinvointi sitten rajoitti sitä? Tosiaan aina kun tuntui, että enemmän muuttumista olisi tulossa, tuli todella oksettava olo ja sitten maisema palasi normaalimmaksi. En ymmärrä miksi. En ainakaan ajatellut pahoinvointia mitenkään erityisesti ja ajattelin sitäkin, että sienet puhdistavat kehoa ja sen takia tulee paha olo. En myöskään pystynyt esim. nauttimaan pöydälle varatuista trippileluista. Lemmikkejä oli kyllä aina välillä todella kiva silitellä ja halia, kun ne tulivat viekkuun nukkumaan :) Ja jäi tuosta sellainen hirmu "haluan antaa rakkautta ja saada rakkautta" fiilis päälle, mutta myös tämä harmistunut olo. Vähän sellainen tunne, että onko miussa jokin vikana tai teinkö jotain väärin. En tiedä miksi. Hassua ja varmaan typerääkin=p Trippihän oli kuitenkin hyvä ja sellainen johon olin tähdännyt.

Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustuminen (1 g)
Kirjoitti: KooWee - Marraskuu 19, 2011, 16:25
Mielenkiintoinen stoori. Muistuttaa hyvin pitkälti omaa ensikosketusta silokkien ihmeelliseen maailmaan, lukuunottamatta sitä että trippasin itse yksin.
Naureskelin aina pahoinvointiaaltojen välissä milloin millekin hassulle vääristymälle/tuntemukselle. Keho alkoi tuntua entistä raskaammalta ja tuntoaisti oudommalta. Pössytellessäkin minulle on käynyt monesti niin, että tietää esim. että kehoa kosketetaan, mutta se ei tunnu yhtään normaalilta. Kehoa ei tavallaan tunne, vaikka tietää kuitenkin, jos joku koskettaa tai jos on huonossa asennossa. Sienien kanssa tähän vain tuli lisänä se, että keho alkoi menemään erittäin raskaaksi kunnes en enää jaksanut liikkua. Kuuntelin vain musiikkia ja katselin ympäristön aaltoilemista. Jossakin vaiheessa pystyin käymään vessassa ja palatessani sohvalle mietin jo, että tässäkö kaikki. Mutta erittäin etovan olon myötä taas aaltoilu ja valojen korostuminen/värien muuttuminen alkoi lisääntyä.

Muistan hyvin tuon tunteen kun ei enää jaksanu liikkua vaan tuli pelkästään maattua selällään sängyssä ja hihiteltyä itsekseen katossa liikkuville väreille :D
Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustuminen (1 g)
Kirjoitti: Nakertaja - Marraskuu 19, 2011, 18:44
Kiitos kommentistasi :) Jotenkin nyt lämmittää erityisen paljon tämmöisetkin jutut mieltä, heh. Tottuukohan maha yhtään noihin hmm.. Ois kiva, jos ei olisi niin huono olo. Tosin mietin juuri, että olisinko ilman etovaakaan oloa pystynyt liikkumaan, koska sen verran vahvasti oli tuo "kehon ulkopuolella" olemisen ja väsymyksen/voimattomuuden tunne.
Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustuminen (1 g)
Kirjoitti: Klonkku - Marraskuu 19, 2011, 20:27
Tripit eivät yleensä opeta ihan suoraan, vaan oivallus syntyy myöhemmin. Syvälliset keskustelut tripillä ovat etenkin sellaisia asioita, jotka muuttavat helposti maailmankuvaa "oikeampaan" suuntaan. ^-^ Siihen menee vain ensin hetki sulatellessa asioita; anna alitajunnan rauhassa sulatella asioita ja huomaa myöhemmin, että jotain matkalta jäi käteenkin.

Ensi kerralla käy hieman liikkumassa, sillä raikas ilma voi helpottaa pahoinvointia, ja ulkosalla keskittyy varmasti paljon muuhunkin kuin pahaan oloon. Seuraavilla matkoilla luulisin pahoinvoinnin vähenevän -> jännitys vähenee. Ota poikakaverisi ensi kerralla mukaan matkalle! Matkaseura on myös kallisarvoista ja voi viedä tripin jopa syvemmälle, kuin mitä annostus antaa ymmärtää, jos pääsette samalle aaltopituudelle. Kokemuksia on helpompi selittää samoja viboja kokevalle. ;)

Kuulostaa silti erittäin lämpimältä ensitapaamiselta sienten kanssa. ^-^ Olen onnellinen puolestasi. Sienten kanssa täytyykin aloittaa trippailu ennemmin varovasti kuin varomattomasti, sillä toisenlaisen informaatiovastaanottimen aukaiseminen aivojemme sisältä on kummallista ja siihen on helpompi suhtautua pikkuhiljaa totutellen. :)
Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustuminen (1 g)
Kirjoitti: Nakertaja - Marraskuu 19, 2011, 20:42
Olet varmasti aivan oikeassa, että oivallus syntyy myöhemmin. Tuntuu nimittäin, että aivoilla on aivan hirvittävästi käsiteltävää :D Nukkuminenkin onnistui vasta kolmen aikaan yöllä, kun jotenkin tuntui olevan niin paljon ajateltavaa.

Tuota ulkona käyntiä olisi tosi mukava kokeilla. Voin vain kuvitella miten ihanaa olisi mennä matkalle luonnon keskellä, kun muutenkin nautin niin paljon luonnossa olosta :) Nyt ensimmäisellä kerralla kyllä en tosiaan olisi pystynyt moiseen. Yritin kyllä yhdessä vaiheessa liikkua, mutta heikotti ja etoi niin pahasti, että oli pakko käydä takaisin pitkälleen. Mutta voi olla, että tuolla jännityksellä tosiaan oli osansa asiassa.

Ja jonkun kanssa yhdessä trippailu olisi varmasti kyllä hauskaa sekin=p Olen vain miettinyt sitä, että silloin toinen ei välttämättä pysty auttamaan, jos toinen alkaa ajautua huonolle tripille. Toisaalta taas olen luottavaisempi nyt ensimmäisen kokemuksen jälkeen sen suhteen, että matkan suuntaa voi ohjailla. Pitäisi vaan ensin hieman tutustua tuohon kasvatus touhuun, ettei tarvitse ensi vuoteen asti odottaa ;) Muuten ei riitä molemmille.

Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustuminen (1 g)
Kirjoitti: Nakertaja - Tammikuu 27, 2012, 22:38
13. päivä tammikuuta tuli nakerreltua elämäni toista kertaa taikasieniä. On vaikea kuvailla kunnolla sitä kamalaa ja samalla todella ihanaa ja opettavaista kokemusta. Yritän nyt jotenkin saada lyhennettynä sen kokemuksen/ajatustulvan tänne (selitykset helposti paisuisivat ehkä kolmenkin A4 paperin mittaisiksi), että edes joku ehkä jaksaa sen lukea:p

Silokkeja 1,6 g sitruunassa liotettuna limpparin kera (meni huomattavasti helpommin alas tällä kertaa!). Nautin sienet klo 18.00 ja trippi loppui täysin klo 2.30, intensiivisempi vaihe kesti hieman alle 5 tuntia.

Noin kymmenen minuutin kuluttua sienten nauttimisesta alkoi jonkinlaisia vaikutuksia tulemaan. Lähinnä siis etova olo ja raskaammat jalat, jolloin menin sohvalle istumaan. Tässä vaiheessa valot olivat pois, joten olkkari alkoi näyttämään tosi tunnelmalliselta.

Kaikkiaan ei varmaan kerennyt menemään edes puolta tuntia, kun jo nousut olivat huimat. Himmeän ufolampun valot tuntui täyttävän koko huoneen, kaikki oli vähän punertavaa ja liikkuvaa. Sitten ennen kuin kerkesin oikein huomatakkaan, kaikki alkoi olemaan tosi outoa. Tuttu ympäristö alkoi muuttumaan vieraaksi ja pyysin poikaystävääni laittamaan valot päälle, että saisin edes vähän kiinni todellisuudesta. Se ei kyllä juurikaan auttanut. Kämppä kyllä muuttui asunnon näköiseksi, kun se välillä oli ollut jokin väriavaruus, mutta tähän todellisuuteen ei oikein meinannut päästä käsiksi millään:D

Istuin sohvalla ja itkin kuulemma koko ajan, keho oli aivan liian raskas liikkumiseen ja lopulta en enää edes tuntenut miun kehoa. Mietin sitä, että hengitän vielä sentään. Hengittäminen kuitenkin tuntui käyvän koko ajan raskaammaksi ja hitaammaksi ja alkoi hiljalleen kadota. Oikeasti tietenkin hengitin ja itkin edelleen siinä sohvalla, mutta mie en enää lopulta tuntenut, että hengittäisin tai tiennyt missä asennossa olen. Puhuin poikaystäväni kanssa aina välillä ja toistin kuulemma koko ajan samaa: "Millon mie pääsen pois täältä? Paljon kello on? Mie en pääse täältä pois ennää, en pääse ees hetkeks todellisuuteen. Jos mie joskus pääsen täältä pois, oon kyllä varmasti tosi onnellinen. Paljon kello on?" Poikaystävä vastaili rauhottavasti, mutta lopulta niillä vastauksilla ei ollut enää mitään väliä, koska mie olin aivan varma, että mie en ole mitään sieniä ottanutkaan. Olin aivan varma, että ei miulla edes ole mitään todellisuutta mihin voisin palata.

Viimekerralla miulla oli ns. lanka, joka vei takaisin siihen mikä mie olin, että kävin vaan välillä jossakin sieniavaruudessa kehottomana. Mutta nyt se lanka oli vaan irtonainen pätkä, joka loppui eikä vienyt mihinkään. En enää pystynyt muistamaan, että mie oon mie. En edes sitä, että mie oon ihminen. Hajosin mielessäni vain jotenkin energiaksi ja vietin siinä "Marssi-tilassa" puolitoista tuntia. Välillä miulla oli silmät auki, välillä kiinni. Mutta se ei sinällään hirveästi vaikuttanut siihen mitä näin. Välillä pystyin näkemään olohuoneen, mutta se oli vaan joku outo maisema, ei herättänyt mitään tunteita. Ei myöskään poikakaveri tai vieressä nukkuva koira, koska mie vaan tunsin muuntuvani joksikin muunlaiseksi energiaksi. Välillä kaikki huonekalut muuttu ihan oudon värisiksi ja lopulta vaan väriviivoiksi, jotka kasvoi ja liikkui koko ajan eteenpäin. Jopa puhe välillä muuttu sellasiks "värimadoiks", jotka ei kylläkään olleet yhtään epämiellyttävän näköisiä. Tunsin vaan olevani kaikkialle avaruuteen levinnyt atomiläjä/energia ja tuntui, että olin siellä hetken ja samalla monta vuotta. Tosi vaikea selittää.

Välillä muistan miettineeni, että jos mie nyt kuolen, niin en kerennyt sinne Japaniinkaan matkustaa. Sitten kuitenkin vakuutuin siitä, että koko Japania ei edes ole olemassa :D En mie saanut millään päähän sitäkään, miltä mie näytin tai miltä tuntui olla kehossa ja istua sohvalla. Olin vaan jossakin ihan toisessa paikassa ja ei-materiaalinen ja mennessäni sellaiseen siniseen ja valkoiseen loisteeseen (joka välillä myös muuttui vaan pimeydeksi) en ollut enää huolissanikaan, koska mie en tiennyt tästä paikasta tai todellisuudesta mitään, lilluin vaan siellä ajattomuudessa. Vaikka oikeesti istuin sohvalla ja aina, kun pystyin puhumaan, jauhoin vain sitä samaa. Todella hämmentävää. Aivan hirveää ja silti samalla jotakin sellaista, mikä miun ehdottomasti piti kokea. Todella, todella hämmentävää.

Lopulta onneksi sitten aloin tuntemaan kehoni ja palaamaan takaisin. Tunsin taas, että olen ihminen ja älysin, että poikaystävä on oikeasti olemassa, miulla on äitikin, ja lemmikitkin on täällä oikeasti olemassa. Ja ai miten hyvältä se tuntuikaan! Olin päässyt takaisin ja olin siitä aivan mielettömän onnellinen. Miten hyvältä tuntuikaan hengittää, tuntea kuinka ilma kulki miun keuhkoihin.. olla taas mie.

Välillä aina lipsuin takaisin jonnekkin "sienimaailmaan", joten en ole edes ihan täysin varma mitä kaikkea puuhailin. Kuljeskelin ympäri kämppää ja olin niin ilonen, että näin sen kaiken tutun taas uudestaan: "joo, täällä otin sienet, täällä on parveke.. ja meillä tosiaan on keittiö!" Edelleen kyselin koko ajan kelloa, aikakäsitys oli siis todella muuntunut, eikä se kellon katsominenkaan kertonut miulle oikeastaan mitään:p Välillä kierin lattialla lemmikeiden kanssa, iloitsin ja naureskelin.

Joskus klo 22.00 koin todella hämmentävän tunnetilan, joka siis kyllä oli erittäin positiivinen. Katsoin itseäni peilistä ja olin niiiiin tyytyväinen, että voin tehdä niin. En oo varmasti ikinä ennen ollut tyytyväinen katsoessani itseäni peilistä. Se oli liikuttavaa :)

Siinä klo 00.00 en enää juurikaan kadonnut tästä todellisuudsta ja maisemat alkoivat olemaan melko normaalit. Jotakin kuvioita pystyi vielä näkemään katossa ja kaikki liikkui vähän koko ajan. Aloin olemaan todella uupunut ja minnuu kutitteli välillä millon minnekin, mutta raapiminen ei oikein auttanut, koska kaikki kosketus tuntui niin epänormaalilta. Se oli mielestäni erittäin huvittavaa :) Joskus viiden aikaan yöllä sitten pystyin käymään nukkumaan.

Mahtava, kamala ja lopulta aivan mielettömän onnellinen ja ihana trippi siis.
Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustumista
Kirjoitti: Klonkku - Tammikuu 28, 2012, 02:37
Pyrin kanssaelämään mahdollisimman monta kertomaasi tilannetta. Osaat kertoa monet asiat todella hyvin. Olen joskus itsekin kokenut "atomeiksi hajoamisen" ja "avaruudessa lillumisen" tapaisia tunteita. Ajan lukemisen vaikeus on myös tuttu tunne. Aikaa ei vain joskus ole "sieniprimitiivisen" olennon päässä, se muuttuu tarpeettomaksi. Pitäisikö ajan olla tarpeetonta ihmisolennolle? Joskus se pelottaa ja saa paniikkiin. :-[ Kuulostaa kunnoittavalta, pelottavalta, kauniilta ja tärkeältä matkalta. Nuo "hei meillä on keittiö!" -huomaamiset, ja aidosti innostumiset siitä, on ihan helvetin tärkeitä! Me mietitään aivan liian harvoin, että "mitä meillä jo on", ja aivan liian usein, että "mitä meillä voisi olla". Apaattista. :( Pitäisi osata nauttia siitä, mitä on: katsoit peiliin ja olit onnellinen tuijottaessa itseäsi, ja onnellinen, että voit tehdä niin, mahtavaa! Naurahdin ääneen parissa kohtaa hassuille huomautuksille. ^-^

Kiitos suuresti raportoinnistasi, pidin siitä. <3

Loin tämän tarinan ansiosta mieleeni syntyneen kysymyksen perusteella tämän topicin (http://www.taikasieni.net/smf/index.php?topic=1035.0).

Ps.  Käyttökokemuksia on aivan liian vähän, hienoa, että porukka jaksaa rustailla näitä, otetaas mallia!
Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustumista
Kirjoitti: Heleppo - Tammikuu 28, 2012, 12:03
Minäkin yleensä vilkuilen välillä kelloa tripin aikana pysyäkseni jotenkin perillä ajan kulumisesta (no joo, aika turhaa...) vain huomatakseni, että eihän tästä ota tolkkua. "Ääh, ihan sama...meenpäs sohvalle makoilemaan."

Tuttua on myös tuo ajoittainen taikamaailmasta "herääminen", mikä on tosiaan kuin jostain syvyyksistä pinnalle pulpahtamista - ennen jälleen uutta "sukellusta". Tässä vaiheessa minäkin katson usein uusin silmin kotiani ja kaikkea tavaraa siellä, itseasiassa huonekalut vaikuttavat olevankin suuria, jotenkin huvittavia somisteita - olen suuressa nukkekodissa! Hyvin hassua. Kerran tällaisen näyn aikana koin, että olen itsekin nukke, joka pötköttää sohvalla, ja olin hyvin imarreltu ja liikuttunut siitä, että joku halusi leikkiä minulla, siis valitsi kaikista mahdollisista nukeista juuri minut.

Ja sitten vielä semmoinen, että sienissä kun liikkuu ympäri asuntoa, niin jokaisella huoneella tuntuu olevan oma yksilöllinen värimaailmansa ja tunnelmansa - toki tämä liittyy myös tripin yleiseen kulkuun. Esimerkiksi vessan valo, joka heijastuu lukuisista vaaleista pinnoista, on aina jotenkin kellertävä ja epätodellinen, ja tunnun astuvani Simpsoneiden kaltaiseen värianimaatioon pissalla käydessäni. Heh.
Otsikko: Vs: Silokkeihin tutustumista
Kirjoitti: Mik.is - Tammikuu 28, 2012, 15:59
You went deep..   :D Kiitos kertomuksesta. Vaikutat palautuneen kuitenkin ehjänä takaisin, hyvä.

Voimakkaat kokemukset helposti pelästyttää ja se pelko sitten tekee kokemuksesta entistä kauheamman. Olis hyvä, jos pystyis muistamaan, mitä on tekemässä ja että tää lakkaa jossain vaiheessa.
Yleensä se oikea asenne olisi yrittää hyväksyä kaikki kokemus mitä vastaan tulee ja sukeltaa rohkeasti niin syvälle, kuin trippi vie. Tää saattaa tuntua älyttömän vaikealta siinä tilanteessa, mutta näin onnistuu kuitenkin joskus välttämään negatiiviset kokemukset.