Olin ollut muutaman viikon reissaamassa ympäri Suomea, mukanani itsekasvatettuja cubensiksia. Eräänä iltana päätin hieman rentoutua, katsoa elokuvan ja maustaa ajanviettoa taikasienillä. Olin melko väsynyt ja stressaantunutkin, mutta ajattelin pystyväni pitämään kaiken hallinnassa. Olin väärässä. Punnitsin 2,5g cubensiksia ja murensin ne mukiin, puristin hiukan limeä päälle ja kaadoin päälle hetken jäähtynyttä vettä vedenkeittimestä. Välillä sekoitellen annoin liemen muhia vajaa 20 minuuttia. Siivilöin sienet pois mukista ja nautin keitokseni tietokoneella istuen.
Vain muutamaa hetkeä myöhemmin ensivärinät alkavat, venyttelen, tunnen itseni hieman jännittyneeksi. Nousut jatkuvat ja ympäristö alkaa tuntua vieraalta. Kaikki on jotenkin vinksallaan, vaikkakin täysin normaalin näköistä. Kikattelen käsilleni ja eksyn tietokoneen valikkoihin ja nettiin. Pinnat alkavat taipua, äänet kajahdella. En enää ymmärrä lauseiden merkitystä, tai sanojen, oikeastaan edes kirjainten. Äänet tuntuvat pahalta, niitä tuntuu tulevan liikaa joka puolelta, tv pauhaa, ikkunasta kuuluu lintujen, autojen ja tuulen ääniä. Menen avonaiseen ikkunaan katselemaan pihaa, ja haltioissani huomaan nurmikon aaltoilevan, siihen muodostuu kuvioita jotka pyörivät ja aaltoilevat. Puut kuiskivat ja kurkottelevat oksiaan tuulessa kuin minua kohti. Alan hieman kuumottaa niitä kunnes kuulen laulun! Hiljaista hyminää, avautuen hitaaksi, keinuvaksi lauluksi jonka tahdissa koko näkemäni luonto eli. Laulu kuulosti siltä kuin se olisi jatkunut ikuisuuden, ja tulisi jatkumaan ikuisuuteen. Perääntyessäni ikkunasta laulu lakkaa. Tasapaino ja koordinaatio ovat hukassa, joten suuntaan kohti sänkyä ja menen peiton alle. Otan mukavan asennon ja yritän rentoutua. Olen hiukan kuumotuksissa nousujen voimasta, mutta yritän parhaani mukaan rentoutua.
Ajatuksista tulee hyvin katkonaisia ja abstrakteja. Koitan pitää ajatuksiani kasassa, mutta se alkaa olla mahdotonta, alan tuntea lievää ahdistusta. Katsellessani kattoa, seinää tai muuta pintaa alkaa silmieni eteen muodostua monimutkaisia päällekkäisiä pyöriviä kuvioita. Silloin tällöin näen kasvoja kuvioiden seassa. En enää ole varma ovatko silmäni auki vai kiinni, sillä ei ole merkitystä. Kuviot voimistuvat, ja niiden sekaan alkaa ilmestyä varjomaisia hahmoja jotka tanssivat ja keinuivat ympärilläni rauhallisesti. Tunsin seinien ympärilläni hajoavan ja katoavan, olin menettämässä kosketuksen konkreettiseen maailmaan, ahdistuin todella ja yritin keskittyä kartoittamaan ympäristöäni. Ymmärrän seinien taipuvan ja vääntyilevän, mutta olevan silti vielä paikoillaan, suljen silmäni ja hengitän rauhallisesti. Kaikki ärsykkeet alkavat olla liikaa, tuntuu etten kestä peiton kahinaa, hengitykseni ääntä, peiton painoa ympärilläni. Makaan liikkumatta, peloissani tunnen luisuvani tyhjyyteen, en saa enää mistään kiinni, enää ei voi kääntyä takaisin. Tyhjyys on yksinäinen, pimeä ja autio paikka. Ei ole aikaa, tilaa tai materiaa. Näen edessäni vanhan ja kumaran miehen kulkemassa portaikossa joka leijuu tyhjyydessä. Portaat eivät lopu koskaan, mies on kulkenut niitä aina. Hän on hyvin ahdistuneen oloinen. Yhtäkkiä tunnen olevani kuin pyörremyrkyn kourissa, se riepottaa minua ympäri, niin että hajoan kappaleiksi ja miljoona minua huutaa päässäni toisilleen syyttäen minua tekemistäni virheistä. Yksitellen palaset murskautuvat ja katoavat tyhjyyteen, kunnes mitään ei ole jäljellä. Kuka minä on? Käsite tuntuu oudolta, en ymmärrä sitä. En tunne mitään, olen vain olemassa. Hetki ei tunnu kestävän kauaa, ja yhtäkkiä huomaan avanneeni silmäni ja tuijottavani seinää paniikin partaalla.
Olen erittäin ahdistunut ja peloissani. Keskityn kovasti ja muistan että olen syönyt sieniä, joten tiedän pelkotilojen olevan vaarattomia. En silti saa oloani rauhoittumaan ajatusten karkaillessa ja todellisuudentajun pettäessä, vaan ahdistus yltyy ja paniikki kasvaa. Suljen tiukasti silmäni ja keskityn hengittämiseen, hitaasti ja rauhallisesti vedän ilmaa keuhkoihini ja puhallan sen ulos. Paniikki laantuu hieman, mutta se vaatii kovaa keskittymistä. Välillä luisun taas tietymättömiin jossa mieleni murskaantuu ja koko maailma repeytyy kappaleiksi lukemattomilla tavoilla uudestaan ja uudestaan, enkä minä ymmärrä enää mitään. On vain pelkoa ja tyhjyyttä, ahdistuneisuutta ja kärsimystä. Näen ja tunnen lukemattomien ihmisten epätoivon ja tuskan, miljoonien ihmisten kärsimyksen itsessäni. Huudan pääni sisällä, en kestä, olen varma että pääni hajoaa millä hetkellä hyvänsä. Antaisin mitä vain että tämä loppuisi, mutta pyöritys tuntuu jatkuvan loputtomiin. Välillä palaan todellisuuteen, on lohduttavaa huomata olevansa fyysisesti kunnossa. Ahdistus ja pelko pysyvät hallinnassa hengityksen avulla, mutta joudun edelleen keskittymään siihen kovasti. Olen väsynyt, hikinen ja tärisen hieman. Verensokerini on selvästi todella alhaalla, mutta en voi liikkua tai puhua, en pysty ajattelemaan kuin yksinkertaisia asioita, keskityn hokemaan itselleni että kaikki on hyvin. Välillä ajelehdin jonnekin kauas, olen niin uupunut etten enää jaksa ymmärtää mitä tapahtuu.
Pikkuhiljaa huomaan palaavani, olen äärettömän helpottunut ja samalla kauhuissani, sillä pelkään luisuvani yhä uudelleen kaaokseen. Pakotan itseni nousemaan, juon hieman vettä ja menen suihkuun. Pakotan itseni pysymään "hereillä", psyykeni on niin murjottu ettei se kestä kaaosta enää luisumatta paniikkiin. Oksennan, elimistöni tuntuu olevan sekaisin, pelkään pyörtyväni. Syön haluttomasti banaanin ja hieman maitoa, taistelen oksentamista vastaan. Pikkuhiljaa verensokeri nousee ja olo kohenee hiukan. Käyn silti erittäin ylikierroksilla, kaikki aaltoilee ja käteni jättävät uskomattomia tracereita. Olen väsynyt mutta pelko ja ahdistus on vielä niin voimakasta että en uskalla nukahtaa, pelkään painajaisia. En tahdo uskoa että se myllytys on ohi, ja selvisin siitä. Muutaman tunnin kuluttua nukahdan, kun olen varma että kaikki on ohi.
Loppumietiskelyä:
Olisi todella pitänyt kuunnella itseään, olin tosiaan väsynyt ja stressaantunut, lisäksi annos oli ihan naurettava olotilaan nähden, mutta paatunut liioittelija ei herkästi muuta tapojaan
Noiden pelkotilojen kanssa ei paljoa naurattanut, ellen olisi tiennyt miten toimia, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kokemus itsessään oli hieno, vaikka olikin synkkä ja pelottava. Paljon matkan varrelta jäi pimentoon, kaikkein vaikuttavimmat kohdat ovat ainoina kirkkaana mielessä. Tripistä palautuminen vei useita päiviä, olin väsynyt, takki tyhjä ja kaikkeni antanut. Olkaa varovaisia annosten kanssa, lisää voi aina ottaa, mutta takaisin ei ole paluuta. Toki sienet voivat yllättää muutoinkin.
Kiitos.
