Itseäni tämä suklaan ja psilocybiinin yhteiselo kiinnostaa. Tarinoiden mukaan inkkarit nauttivat aina kaakaosta valmistettua juomaa sienten syömisen lomassa. Veikkaisin että tässä oli jokin kokemuksella tutkittu mieli eikä kyse ollut satunnaisesta ajan myötä muodostuneesta tottumuksesta. Nykyaikana aiheesta liikkuu epämääräisiä ja ristiriitaisia tarinoita, mutta niille on ihan hyvä selityskin sillä nykysuklaan suhde tuohon inkkareiden juomaan on melko väljä. Kaupan maitosuklaa on hyvin pitkälle prosessoitua ja siinä on prosessoituakin kaakaojauhetta vain parikymmentä prosenttia. Nämä prosessoinnit tuhoavat merkittävän osan kaakaon psykoaktiivisista ainesosista, jotka ovat todella olemassa ja tunnettuja. Kun ihmiset syövät erilaisia suklaita, maitosuklaita, vahvaa tummaa suklaata, ehkä myös raakasuklaata niin on oletettavaa ja todennäköistä että myös kokemukset ovat erilaisia kuten ne nyt näyttävät raporteissa olevan. Nyt tarvittaisiin reipasta koemieltä ja vertailevaa tutkimusta aiheen kanssa. Nykyisin Suomestakin saa suhteellisen helposti melko käsittelemätöntä kaakaota eli käytännössä täysin käsittelemättömiä papuja ja toisaalta fermantoituja ja murskattuja papuja (kaakaonibsejä). Näillä molemmilla on selkeä psykoaktiivinen vaikutus jo yksinään johtuen pitkälti ilmeisesti kofeiinin sukulaisaineesta nimeltä teobromiini jota nuo sisältävät. Jos joku tutkisi tuntemaansa annosta kaakaonibsien kanssa niin tämä asia aukenisi hiukan enemmän. Sopiva annos nibsejä on varmaan sellainen mistä on selvinpäin lieviä vaikutuksi, mutta ei niin paljon että tulee isoihin teobromiiniannoksiin liittyviä fyysisiä tuntemuksia (sellainen tunne että että sydän sykkii koko kehossa, liittyy ilmeisesti verisuonten laajenemiseen ja verenpaineeseen. Jonkin verra ahdistava tunne tuon lisäksi nousseen energiason lisäksi. Itselläni ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta tuota testiä suorittaa.
Tätä sieniasiaa aikoinaan pioneerina tutkineen Gordon Wassonin kuvaus aiheesta:
ABOUT 20 of us gathered in the lower chamber of Filemón's house after 8 o'clock that evening. Allan and I were the only strangers, the only ones who spoke no Mixeteco. Only our hosts, Filemón and his wife, could talk to us in Spanish. The welcome accorded to us was of a kind that we had never experienced before in the Indian country. Everyone observed a friendly decorum. They did not treat us stiffly, as strange white men; we were of their number. The Indians were wearing their best clothes, the women dressed in their huipiles or native costumes, the men in clean white trousers tied around the waist with strings and their best serapes over their clean shirts.
They gave us chocolate to drink, somewhat ceremonially, and suddenly I recalled the words of the early Spanish writer who had said that before the mushrooms were served, chocolate was drunk. I sensed what we were in for: at long last we were discovering that the ancient communion rite still survived and we were going to witness it. The mushrooms lay there in their box, regarded by everyone respectfully but without solemnity. The mushrooms are sacred and never the butt of the vulgar jocularity that is often the way of white men with alcohol.
http://www.imaginaria.org/wasson/life.htm
