Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi Ihmemaahan - Huumeiden KulttuurihistoriaSyksyllä 2013 ilmestyneen Trippi Ihmemaahan -kirjan kirjoittaja Jaakko Hämeen-Anttila on Suomen tunnetuimpia arabikulttuurin ja Islamin asiantuntijoita. Kirjan julkaisun yhteydessä Hämeen-Anttila tuli tyylikkäästi "ulos kaapista" esittämällä arvostelua huumausainekieltolakia kohtaan.
Suhtauduin teokseen suurin odotuksin. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen kirja aiheesta ja Hämeen-Anttila on aina vaikuttanut fiksulta ja maltilliselta mieheltä. Lukukokemus ei ollut varsinaisesti huono mutta jätti kuitenkin hieman laimean vaikutelman.
Kirja kuvaa erittäin hyvin sitä miten huumausaineet on esitetty
klassisessa kirjallisuudessa ja
arabikirjallisuudessa eri aikakausina. Kirja tuo myös selkeästi esille sen, että vaikka huumeita on käytetty satoja ellei tuhansia vuosia, niitä ei ole viimeisiä sataa vuotta lukuunottamatta nähty kriminaalipoliittisena ongelmana.
Hämeen-Anttila ei sinänsä ole koskaan esiintynytkään huumausaineiden asiantuntijana, mutta siitä huolimatta aivan ensimmäisiltä sivuilta lähtien tulee jopa kiusallisen selväksi se että kirjoittajalla on tarttumapintaa aiheeseen ainoastaan kirjallisuuden kautta. Vaikka Hämeen-Anttila ei itse olekaan aktiivikäyttäjä tai huumeasiantuntija, kirjasta olisi saanut paljon paremman jos sen olisi luetuttanut edes yhdellä huumausaineita myös käytännössä tuntevalla henkilöllä.
Hieman yllättäen myös kielellisen ilmaisun sujuvuus jättää toivomisen varaa. Kirjoittajan voisi ammattinsa puolesta odottaa kykenevän kirjoittamaan sujuvasti omalla äidinkielellään. Monin paikoin syntyy hieman keskeneräinen vaikutelma, kuin kyseessä olisi kankeasti englannista suomeksi käännetty teos.
Kirjassa painottuu erityisesti kannabiksen käyttö islamilaisessa maailmassa sekä klassisten huumeiden käyttö länsimaissa 1800- ja 1900-luvuilla. Erityistä huomiota saavat länsimaisissa kirjallisuusklassikoissa esiintyvät varhaiset kokeilut kannabiksella ja oopiumilla. 60-luvun psykedelialle on omistettu oma kappaleensa, mutta kaiken kaikkiaan asiaan perehtymätön voisi saada kirjasta sellaisen kuvan että huumausaineiden historia kirjallisuudessa päättyy 1970-luvulle.
Hämeen-Anttila käyttää hasis- nimitystä sekä marihuanasta että varsinaisesta hasiksesta, perustellen tätä sillä että arabikirjallisuudessa molemmista käytetään samaa ilmausta. Tältä osin olisi ehkä ollut sujuvampaa puhua molempien osalta kannabiksesta.
Kirjan lopussa Hämeen-Anttila ottaa varsin selkeäsanaisesti kantaa nykyistä kieltolakia vastaan.
Ohessa muutamia hieman hassun oloisia sitaatteja kirjasta:
Sivu 13:"
Hallusinogeeniset eli psykoaktiiviset huumeet kuten hasis, meskaliini ja LSD aiheuttavat muuntuneen tajunnantilan ja saattavat johtaa psykoosiin"Sivu 23:
"Piikittäessään itseään huumeiden käyttäjä ei nykyisin ehkä ajattele Jumalaa, mutta uskonnollisen kontekstin ympäröimä mystikko, jonka koko elämä on rakentunut uskonnon ympärille, voi hyvin saada aivan toisenlaisia kokemuksia samasta aineesta."Sivu 24:
"Kilpailijat söivät vuoronperään hasispillereitä, kunnes paikallisen qalandarin sieraimista alkoi tulla verta - tai toisen version mukaan hän kuoli yliannostukseen."Kaikesta huolimatta: jos haluaa lukea huumausaineiden ja huumekieltolain historiasta Suomen kielellä niin tämä kirja on parasta mitä aiheesta on tarjolla.
Andy Letcher: SHROOM - A Cultural History of the Magic Mushroom (2006)Kun Trippi Ihmemaahan -kirja jätti laimean vaikutelman, samaa ei voi sanoa Andy Letcherin Shroom-kirjasta - ei hyvässä eikä pahassa. Shroom on saanut sekä ylistävää suitsutusta että tylyä kritiikkiä, mutta ei juuri mitään siltä väliltä. Mielestäni kirja onkin ansainnut ne molemmat.
Kirjoittajana tohtori Letcher on loistava. Akateeminen tausta näkyy paitsi analyyttisessä otteessa, myös siinä että hän on dokumentoinut lähteensä pieteettisellä tarkkuudella. Samanaikaisesti hän osaa kuljettaa tarinaa siten että valtavasta lähdeaineistosta koottu materiaali pysyy koossa alusta loppuun saakka. Vaikka välillä tapahtumia kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla, kokonaiskuva säilyy siitä huolimatta eheänä. Letcher käy kirjassaan läpi käytännössä kaikki keskeisimmät henkilöt ja teokset jotka on yleensä totuttu taikasieniin liittämään.
Letcher maalaa itsestään kuvan vanhana hippinä ja Terence McKennan entisenä "opetuslapsena" joka myöhemmin disillusoitui taikasieniin liitettyyn mytologiaan. Hän kertoo kiertäneensä vuosia Britannian hippifestivaaleja sekä soittajan että juhlijan roolissa. Hän ei myöskään salaa sitä että hän käyttää edelleen sieniä, vaikka kertookin haastattelussa suosivansa pieniä annoksia.
Kirjallaan Letcher pyrkii ei sen vähempään kuin kumoamaan ja uudelleenkirjoittamaan käytännössä koko taikasienten historian "Kaanonin" tai "Suuren Tarinan". Osansa saavat vuorollaan koko psykedelian ja taikasienten kuka kukin on -kerho: Wasson, Allegro, Hofmann, Leary ja McKenna muutamia mainitakseni. Tämä tavoite toisaalta erottaa kirjan kaikista muista aiheeseen liittyvistä kirjoista, mutta samalla se on myös kirjan häiritsevin piirre. Erityisen häiritsevää on tapa jolla Letcher arvioi em. henkilöiden motiiveja ja uskottavuutta, vaikka hän näyttää todellisuudessa syyllistyvän itse moniin niistä asioista joista hän kyseisiä henkilöitä syyttää.
Meksikon taikasienet suuren yleisön tietoisuuteen tuonutta Wassonia Letcher kutsuu nojatuolitutkijaksi, vaikka Wasson teki useita pitkiä tutkimusmatkoja Meksikon syrjäseuduille ja kosmopoliittina kiersi muutenkin ympäri maailmaa tekemässä tutkimusta ja tapaamassa monien aiheeseen liittyvien alojen arvostetuimpia asiantuntijoita. Letcher arvelee myös Wassonin kirjoittaneen lehtiartikkeleita ja kirjoja puhtaasti ansaintamielessä, mikä tuntuu vähintäänkin hassulta kun kyseessä on eläköitynyt suuren amerikkalaisen investointipankin pankinjohtaja. Pikemmin voisi sanoa että sienet olivat Wassonille ja hänen venäläissyntyiselle vaimolleen kallis mutta sitäkin rakkaampi harrastus.
Letcher syyttää Wassonia myös "peniskateudesta" akateemisen taustan omaavia tutkijoita kohtaan.
Allegron vanhoihin Raamatun tekstien käännöksiin pohjautuvat hypoteesit Letcher ohittaa olankohautuksella. Koska Letcher mielestään kumosi aukottomasti Wassonin teorian siitä että punakärpässieni olisi Rig-Vedassa mainittu Soma ja Allegron teoriat perustuvat osittain tämän teorian laajentamiseen, hän päätyy luonnollisesti siihen johtopäätökseen että myös Allegron hypoteesien on oltava roskaa. Toisena argumenttina Letcher käyttää sitä että Allegro ajettiin
Sacred Mushroom and the Cross -kirjansa julkaisemisen jälkeen käytännössä akateemisen maailman ulkopuolelle. Samanlaisella argumentilla voidaan kumota myös Kopernikuksen teoria siitä että Maa kiertää Aurinkoa eikä päinvastoin. Jos tutkija esittää olettamuksen kristinuskon alkuvaiheisiin liittyneestä tajuntaa muokkaavien luonnontuotteiden käytöstä, on selvää että tämä teoria ei saa osakseen hyväksyvää hymistelyä vaikka se olisi kuinka vankasti perusteltu. Letcher väittää myös Allegron kirjasta näkyvän että tämä "horjui uskossaan". Mielenkiintoinen näkemys ainoasta ei-uskovaisesta tutkijasta joka sai osallistua Kuolleenmeren Kääröjen kääntämiseen.
Wassonin ja Allegron hypoteeseille rakentaneista myöhemmistä kirjoittajista mm. Clark Heinrichin
Magic Mushrooms in Religion and Alchemy (2002) mainitaan lähdeluettelossa mutta jätetään käytännössä huomioimatta.
Wassonin ja Allegron saaman käsittelyn jälkeen Letcherin kommentit McKennasta ovat suorastaan suopeita, vaikka hän toki tuo esille mm. McKennan Timewave Zero -laskentamallissa todetut puutteet.
Kunnioitusta herättävästä lähdeluettelosta huolimatta Letcherin kirjaa on jälkikäteen arvosteltu monelta osin puutteellisista tiedoista, koskien mm. taikasienten varhaista dokumentoitua käyttöä USA:ssa ja toisaalta myös tuoreempaa taikasienten viihdekäyttöä Thaimaassa. Kirjoittajan brittiläisyys näkyy siinä että Britannian sienikulttuuria on dokumentoitu hyvin tarkasti 70-luvulta näihin päiviin saakka. Tämä on toisaalta erinomainen kontribuutio taikasienten moderniin historiaan mutta toisaalta antaa myös hieman vinoutuneen kuvan jossa Britannian "sienikultin" rooli korostuu liikaa.
Letcherin "tieteellinen" tarkastelutapa lähentelee monessa kohdin jääräpäistä nihilismiä. Jos jonkun asian ei voida olettaa sataprosenttisella varmuudella tapahtuneen juuri siten kuin on esitetty, sitä ei Letcherin mielestä tapahtunut lainkaan. Tämä on validi lähestymistapa luonnontieteissä, mutta kun puhutaan kulttuurihistoriasta ja mennään riittävästi taaksepäin ajassa, on hyvin vähän asioita joista voimme olla täysin varmoja. Vaatimus aukottomasta todisteketjusta johtaa tässä tapauksessa väistämättä ajalliseen likinäköisyyteen, missä lähivuosikymmenten tapahtumat ylikorostuvat. Tällaisten silmälasien läpi katsottuna on by definition itsestäänselvää että mitään muinaista sienikulttia ei koskaan ollutkaan.
"Nojatuolitutkijuus" josta Letcher parjaa Wassonia kuvaa itse asiassa paljon paremmin Letcheriä itseään. Kirjaa lukiessa tulee hyvin selvästi esille että nykyajan brittiläisen sienikulttuurin ansiokasta dokumentointia lukuunottamatta kaikki Letcherin kirjassa perustuu kirjalliseen lähdeaineistoon. Mitä akateemiseen peniskateuteen tulee, tohtori Letcherin oma akateeminen ansioluettelo on sangen vaatimaton vaikka hän onkin toiminut osa-aikaisena luennoitsijana Oxford Brookes [ei
se Oxford] yliopiston uskontotieteen laitoksella. Amatööripohjalta toimineen, lähes 30 vuotta sitten kuolleen Wassonin kirjoituksia referoidaan akateemisissa piireissä edelleen enemmän kuin Letcheriä.
Kirjan viimeisessä kappaleessa Letcher toteaa että McKennan kuoleman jälkeen "kansainväliseltä sieniliikkeeltä" on puuttunut varsinainen keulakuva. Tässä hän ehkä paljastaakin yhden omista motiiveistaan. Kuka olisikaan parempi henkilö tuohon tehtävään kuin
mies joka kirjoitti taikasienten historian uusiksi?
Jos kirjoittajan tavoitteena ei olisi ollut tarkoitushakuisesti kumota kaikkea aiheesta tähän asti kirjoitettua, teosta voisi kattavuutensa ansiosta ilomielin suositella ensimmäiseksi englanninkieliseksi yleisteokseksi taikasienten historiasta kiinnostuneille. Tässä muodossa kirjoitettuna se on toki lukemisen arvoinen, mutta en suosittelisi sitä aivan ensimmäiseksi kirjaksi.
