Mietin tässä matkan jälkeisenä päivänä miksi sienitripit ovat järjestään ja joka kerta olleet niin tummia?

Kokemukset ovat ensinnäkin aina olleet tosi somaattisia - pienilläkin määrillä ja esim. 2g kuivattua cubensista saa kehon niin mutkalle ja löysäksi että ulkona käveleminen on kaukainen haave vain. Sen muutaman askeleen sängyn ja wc:n välillä pystyy ottamaan, mutta siinä se. Ensimmäisillä kerroilla kropan täriseminen oli outoa ja vähän huolestuttavaakin, mutta myöhemmin muistin että lapsena tärisin tuon tuosta. Viime vuosina on tullut tutustuttua tre-metodiin ja nyt ymmärrän että molemmilla jutuilla on sama päämäärä - traumojen purkaminen kehosta. Niitä traumoja lapsuudesta riittää kyllä näköjään käsiteltäviksi loppuelämäksi. Varmaan ihan kuka tahansa olisi kärsinyt siitä kohtelusta mitä sain ja sitten kun olen herkänpuoleinen kaveri niin arvet ovat syvällä.
Sillä tummuudella tarkoitan sitä kokonaisvaltaista pimeyttä joka laskeutuu kokemuksen ylle joka kerta. Ei se pelkoa ole, vaikka nousuissa sitä on jonkun aikaa, mutta väistyy melko pian. Ei epätoivoa eikä kauhua, vaan puhdasta surua, taistelua ja kertakaikkista synkkyyttä joka paljaana ja kokonaisena mulle esitellään. Tunne siitä, että asiat vain ovat näin ja silti ne hyväksyn tuntuu välillä melkein murskaavalta. Tunteet vaihtelevat pääasiassa äärimmäisen surun ja vihan välillä, ja aina huomaan miten kuluttavaa on olla noiden tunteiden vallassa. Eivätkä ne oikeastaan ole tätä päivää, vaan tulevat jostakin todella kaukaa.

Ainahan matkoista opetusta saa ja ne uudet näkökulmat ja yllättävät torjutut muistot vievät elämää eteenpäin hyvään suuntaan, mutta se tapa millä ne saan tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Itse haluan uskoa arkitodellisuudessa hyvällä opettamiseen ja kauniiden asioiden parantavaan voimaan. Hyvä olo toki tulee jälkeenpäin ja elämä vaikuttaa täydeltä pitkän ajan eteenpäin ja kaiken tuntee entistäkin herkemmin, mikä on kyllä tosi kaksipiippuinen juttu. Ihan kuin sitä ei olisi tarpeeksi jo omasta takaa.

En ymmärrä, miten jotkut pystyvät käyttämään viihteellisesti, ja samalla olen heille vähän kateellinen.

En ole lääkäri mutta kuulostaa siltä että sulla on traumaperäistä oireilua. Traumaterapia on vaihtoehto, tänä päivänä iso osa heistä suhtautuvat myötämielisesti psykedeleeihin kun aihepiirikin on ollut jo kauemman aikaa uutisissa (jos oikein muistan niin tänä vuonna aloitetaan ensimmäiset lailliset psykedeeliterapiat tietyissä maissa, globaali COVID-19-tilanne tosin varmaan lykkää näitä projekteja) joten näistä asioista voi puhua avoimestikin terapeutille. Asenteet ovat rajussa muutoksessa.

Tämähän on hyvä asia, että tässäkin asenteet on muuttumassa.
Mutta edelleen iso osa on niitä, jotka vastustaa viimeiseen asti, ja elää siinä vanhassa uskossa. Siis pinkit elefantit, itsensä kuorimiset jne.
Ainakin näin meillä esimerkiks työporukassa tuntuu olevan.
Ja silläpä justiin esimerkiks työterveyshuollossa päihteiden käyttöä kysyttäessä näistä ei oo tullut puhuttua yhtään mitään. Tai sen kummemmin missään muuallakaan "virallisissa" tahoissa.
Ja jos yleensä ihmiset käyttää psykedeelejä aika harvoin, niin millä tavalla tämä oikeasti olisi ongelma, jos kaiken hoitaa vastuullisesti?

On se hyvä, että tähänki olisi pikkuhiljaa tulossa muutosta, ja ihmiset olisi avoimempia tämän suhteen, eikä heti tuomitsemassa.

Asenteet ovat tosiaan muuttumassa, mutta hitaasti. Ei tulisi mieleenkään puhua asioista työterveydessä, vaikka olenkin kulttuurialalla, jossa meininki on yleensä sallivampaa. Olen käynyt reilun 3 vuotta psykoterapiassa ja siellä olen puhunut asioista avoimesti terapian hengen mukaisesti. Terapeutilla ei itsellään ole kokemusta psykedeeleistä, joten keskustelu matkoista on hieman vaivalloista kun yhteistä kokemuspintaa ei ole. Mitään tuomitsevaa tai huolestuvaa asennetta ei kuitenkaan ole, ehkä mietoa kiinnostuneisuutta ja asioiden pääpiirteistä ymmärrystä kyllä. Koen että molemmat tavat oman ohjelmoinnin ja alitajuntaan tutustumiseen ovat yhtälailla tosi hyödyllisiä. Joskus haluaisin kokeilla matkaamista muiden kanssa, näin yksin luulen siitä puuttuvan aika paljonkin. Kaveripiirissä ei vaan valitettavasti ole ketään muita samalla polulla.

Niin olet kaikki matkasi toteuttanut yksin? Montako matkaa olet jo kerennyt tekemään?
Pari kertaa tullut porukassa pienellä annoksella matkailtua, ja kyllä se ihan toimivaa oli. Trippikaverin on mielellään hyvä olla luotettava, ja sellainen jonka on tuntenut pitkään. Yksin vaan on mun mielestä tullut niitä merkityksellisimpiä matkoja, ja pääasiassa kaikki matkat ovat hyviä olleetkin.
Yksin ottaessa vaan ehkä enemmän saattaa ahdistua siitä synkän matkan mahdollisuudesta, tai alkaneesta synkästä matkasta.

Ja sama vika itselläkin, että eipä tällä hetkellä kaveriporukassa ole semmoisia henkilöitä, keiden kanssa tulisi matkailtua, jos porukassa mielisi joskus matkailla.

E: Ensimmäisen matkani tein juurikin yksin, ja annos oli varsin pieni (n. 1g kuivaa cubensista, ja nousujen jälkeen pari silokkia). Ja tämä oli oikein oiva tutustuminen psykedeelien ihmeelliseen maailmaan. Ei ollut ahdistuksesta tai mistään muusta tietoakaan .
Eräs tuttava oli taas jonkun kokeneen kaverinsa kanssa ottanut ekalla kertaa jonku reilut 2 grammaa Cubensista, ja kuulemma oli ahdistava kokemus, eikä halunnut toista kertaa kokeilla sen jälkeen. Vähän ikävää, että tämäkin asia on alkanut noin huonolla kokemuksella.