Tässä olisi minun autoterapiaani ja ylikriittistä itsetutkiskeluani. Koen kirjoittamisen ensisijaisesti puhdistavana toimintavana, mutta on myönnettävä, että kyllähän ne paperille ajatuksista vuotavat sanat heijastavat tuntoja, joita minulla ovat viime aikoina olleet, jos eivät aivan negatiivisia, niin ainakin itsetuntemuksen kyseenalaistavia. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun uskaltaudun päästämään ketään sisäisten sanojeni maailmaan, toivoisinkin palautetta, jotta pystyisin hahmottamaan runojani edes hieman objektiivisemmin.
Elävä kuva on minun huumeeni,
turrutan itseni maailmanlopun zombiksi,
hukutan itseni unelmien kuralammikossa,
kidutan käteni irti,
kulutan ajatukseni teräviksi joen törmiksi, joilta tippuu,
hajautan kaikki kytkökset tunteisiini, rispaannutan irti liehuvat päät.
Kuollut kuva on minun huumeeni,
muutan muotoni surkastuneeksi käpyrauhaseksi,
pelottelen itseäni rakkaudella,
mutta häpeä on iskenyt silmänsä minuun,
kaikilla on jotain, ei vain tiedetä,
kuinka ja miten paljon, minulle kerrottiin,
paskapuhetta, sääli on leukemisille siileille,
joiden piikit putoilevat ja kerma ei maistu.
Taikurimanalitus
Kuoreltaan kova, rosoinen ja huutaen
säröiltään hiljaa, mutta sisältä palaa,
arka raakile silhuettinsa vanki,
karaistettua katinkultaa,
vankistettua pöytähopeaa,
murusina,
mutta keltuaiseltaan ehjä, sykkivä ja elossa.
Sulaa silkkiä ytimessään,
ympäriltä tinattu,
lämpövaihtelun murtamana imee valoa auringon rinnasta,
Unissaan kokonainen,
vuoroin vaikuttava
omaksuva,
itsensä kaltainen, selkä kaikkea todellista kohti kyyristellen.
Katulamppujen varjostaessa kuoren kaarta,
kaarnalaivan kylkeä, pinnalla olevaa lähetystöä
Vahdissa menneisyydessä, vartioiden tulevaisuutta, lukiten nykyisen,
peläten totta uskoen siihen,
valhetta,
Takaperinkääntynyt kynäkerjuri,
hampaitaan takaisin aneleva rouva vanhan myllyn juurella.
Itkien petäjikössä säntäilevä kuusi,
kompastellen varpuihin, jotka kerääntyvät katkaisten pakotiet takaisin maailmaan,
josta sinut on ulos potkaistu,
itsesi toimeksiannosta,
varpaidesi hihitellessä kohtalollesi kulmapuodin kynnyksellä.
Niin kaukana, niin kaukana,
vain askeleen päässä Kuorensa sisäpinnalla kuunnellen juhannustaikoja muistuttavia ääniä,
tuolta,
kuin ekstrovertti sikiö.
Hitaasti syttyvä takkatuli sisällään jättää vuoronsa "tällä kertaa" väliin.
-"Tämäkin reitti vie sinne, missä kuoria rikotaan, totesi lautturi joen penkereeltä."
-"Ai, jätän väliin kiitos, olen tottunut vastavirran vietteleviin laineisiin"
- "Selvä, arvon taikuri, mutta tulen tarjoamaan tätä mahdollisuutta koko elämäsi ajan, yhtä varmasti kuin nimeni on lautturi."
Ihon rajoilla särkyy unelmia ja pelastetaan elämiä.
Ei vailla vaan välillä, olemassaolossa kelluen, lumpeita narraten,
niin on lupa elää niillä, jotka lautturia seuraavat,
sanottiin pihakeinussa.
Kuoreltaan kova, rosoinen ja huutaen
säröiltään hiljaa, mutta sisältä palaa,
Yrittää kaivertaa lihaansa "rakastakaa minua"...
Yrittää kaivertaa lihaansa "rakastakaa"...
Yrittää kaivertaa lihaansa...
Yrittää kaivertaa...
Yrittää...
...
Ovi aukeaa, sisälle tulvii valoa
sisälle tulvii kieppuvia enkelparvia, romanttisesti varautuneita atomeja, käsi kädessä hiukkaskiihdyttimessä
Ilman käsiä kuorenläpisulamisjoogaa, veteenhajoamismeditaatiota ja säteisiinvaipumisrukouksia.
Kuori ei ollutkaan todellinen, vaan pelkkää pilvenharsoa, läpinäkyväksi siveltyä hattaraa ja mielen perukoilla
pomppiva huomionhakuinen jänis, jonka aika kulkee omia polkujaan.
- "Kiitos jänis, johdit minut oikealle tielle"
- "Tämä on siis tie sinne, missä kuoria rikotaan."
- "Jos niin haluat, arvon taikuri."
Kuoreltaan kova, rosoinen ja huutaen
säröiltään hiljaa, mutta sisältä palaa,
Kuori on pesty pois.
Jäljellä vain elämä.
Ja vielä pari hieman lyhyempää sanailua ajoilta, jolloin tunsin löytäväni ikiaikaisen mysteerin johtolankoja jokapuolelta; palaset loksahtelivat hetken ajan paikoilleen:
Asetella sanoja
niistä torkkuville
ruusunmarjateetä
niistä herääville
Gringot hummaavat
chantaavat yhdessä,
harhailevien
Piripiiri
Ja Tulenkajo
Kaste
Ruska
Ensilumi
Ensiaskel
Rakkaudella liimatut
