Aurinkoista kesää kaikille!
Ajattelin hieman päivitellä tänne omia fiiliksiä sillä asiat ovat hieman muuttuneet eivätkä välttämättä ollenkaan parempaan suuntaan. Päädyin sitten lopulta kokeilemaan "pientä" annosta (3g) cubensista, saadakseni hieman taikaa jälleen elämään. Siis todella huono idea näin jälkikäteen mutta silloin tuntui jotenkin ok ratkaisulta. Maaliskuun lopulla satsi naamaan, sitä ennen henkiset ja fyysiset puhdistautumiset jne. Tosin huomasin jo suihkussa, että mieli veti ihan villinä. Kaiken maailman kauhukuvat, pelot ja muut pyrki väkisin pintaan. Hieman hirvitti, että onko tässä tilassa nyt fiksua vetää yhtään mitään.
Nauttimisesta kesti varmaan 40 minuuttia ennekuin tapahtui yhtään mitään. Ajattelin jo etteivät toimi kunnes humahdin trippiin. Noh pelkojahan sieltä pukkas mutta kun kaiken maailman möröt ja muut tulivat naamalle, kaikeksi yllätykseksi, lähes kyllästyneenä, "taioin" tai "loihdin" ne pois valoon. Yllätyin siitä, että mitkään demoninaamat tai muut eivät herättääneet minussa mitään pelkoa. Kunnes yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, että tuleekohan se sama pelko joka kaiken tämän aiheutti paikalle? Ja aivan kuin kadulla tunnistat yhtäkkiä ohikulkevan ihmisen tutuksesi, niin tämä "pelko" oli jo ohittamassa minua kun se jysähti koko voimalla päälle. Ihan kuin kehoni olisi upotettu sementtiin.
Siinä sitten pikku paniikki, sydän lyö 200 mutta käsiäni heiluttaen, energeettisesti poistin tuon pelon kehostani. (Kuulostaa todella sekopäältä niille jotka eivät energioihin usko tai ole niitä kokeneet) Anyway, pelko ja fyysinen pahaolo katosivat! Silloin tajusin, että ahaa, tällä tripillä nyt sitten käsitellään pelkoja. Useaan kertaan minua ohjattiin uskaltamaan kohtaamaan se kauhu ja pelko, se yksinäisyys ja mustuus jonka olin kokenut. Vähän kuin jääkylmään järveen pitäisi mennä. Pikkusen kerrallaan uskalsin ja ei, en pysty. Äkkiä pois. Ja uudestaan "Menä vaan, mene, mene" Vähän pidemmälle ja... ei, ei pysty. Ja taas pois. Pois menolla tarkoitan sitä, että poikkeuksellisesti trippasin päivällä, täydessä valossa joten aina kun avasin silmäni olin sohvalla, lämpimässä auringon valossa ja kaikki hyvin. Pelot katosivat. Eli minulla oli ns. safety-net. Aikani siinä kokeilin ja rimpuilin kunnes tulin siihen tulokseen, että ei, en yksinkertaisesti uskalla ja pysty kohtaamaan tätä pelkoa nykyisessä tilassani. Ehkä joskus myöhemmin kun kasvan ja kehityn voin sen kohdata mutta nyt ei vaan pysty. Mieli vauhkoontui ja yritti selittää, että ei tätä tähän voi jättää! Mistä tiedät mikä on todellista? Pakko tuo pelko on kohdata! Mutta ei, en pysty ja sen myöntäminen tuntui hyvältä. Ei tarvitse jos ei uskalla.
Loppu hyvin kaikki hyvin, paitsi... Kaksi viikkoa myöhemmin katsoimme puolisoni kanssa Bruce Leen elämästä kertovan "Dragon" elokuvan. Yksi juoni tarinassa on Leen isän kohtaamattomat pelot "Demoni" joka siirtyy pojille. Bruce kohtaa tämän demonin muutamia kertoja eikä saa sitä voitettua kunnes "Demoni" uhkaa siirtyä Leen omalle pojalle. Vasta tällöin hän uskaltaa kohdata sukunsa Demonin ja voittaa sen. Melko symbolista. Noh elokuvan jälkeen menin nukkumaan ja mietiskelin, että hetkinen Bruce Lee kuoli melko pian tämän episodin jälkeen. Mitä jos se ei voittanutkaan Demonia? Hänen poikansa Brandon Lee myös kuoli nuorena, Demoni jatkoi töitään! Ja sitten jysähti. Paniikkikohtaus. Selvinpäin. Mitä vittua!!! Huone pyörii silmissä, sydän hakkaa, en saa henkeä, sekoan, mitä vittua mä olen tehnyt mielelleni, en koskaan palaa normaaliksi! Sen sijaan, että mieli yrittäisi olla mukana ja rauhoittaa tilanteen se vaan heittää lisää löylyä! Mitä ikinä koitin ajatella, mieli käänsi sen kohti paniikkikohtausta ja sekoamista. Kaikki paniikkikohtauksen koneneet tietävät, muille voin vain sanoa, että harvinasen vittumainen tapahtuma. Koko yönä en saanut unta ja puolison piti valvoa kanssani, sen verran koko tilanne pelotti.
Seuraavana aamuna olin tietysti ihan romuna. Koko ajan pelkäsin milloin se iskee uudestaan, miksi se iski, mikä on vialla, olenko mielisairas jne. jne. Oloni helpottui kuin juttelin puhelimitse erään puolisoni ystävän kanssa ja autoimme toisiamme kohtaamaan tätä pelkoa ja poistamaan sitä. Kuitenkin päivän mittaa kohtauksen pelko kummitteli mielessä ja välillä se ikään kuin meinasi alkaa. Tappajahain musiikki kuvaa sitä hyvin. Ensin tulee vain tiidi... Tiidi ti... ja kiihtyy kiihty kunnes kohtaus iskee. Noita alku tiidi muistutuksia tuli useita mutta eivät onneksi jatkuneet pidemmälle. Noh kuten paniikkikohtauksissa aina rupesin pelkämään kaikkia muita paikkoja paitsi kotia. Junassa kulkeminen oli aika tuskaa ja siellä eräs kohtaus tuli todella lähelle laukeamista. Pikkuhiljaa oireet kuitenkin katosivat ja viikon päästä olin melkein unohtanut koko episodin.
Kaksi viikkoa kohtauksesta olimme elokuvissa katsomassa Tom Cruisen Oblivion elokuvaa. Elokuvan loppupuolella kamera teki nykyään melko yleisen zoomiin, jossa kamera ikään kuin vetäytyy kohteesta (kohti katsojaa) mutta samalla zoomaa kohteeseen. Ajattelin, että juuri noin minulla käy aina kun trippi alkaa... ja pam. Täysi paniikkikohtaus päälle leffateatterissa. Vittu mä olen vieläkin tripillä!! Etkä ole, saatana! Katso ympärilles! Panikoivaa pälyilyä pimeässä, että onhan täällä muitakin, olen elokuvissa, kaikki hyvin. Sydän taas hakkaa 200, en osaa enää hengittää, se pitää tehdä manuaalisti ja meinaan tukehtua. Jos panikkikohtaus itsessään on yksi v-mäisimpiä asioita mitä voi kokea niin elokuvateatterissa se on potenssiin 2. Sinnittelin elokuvan loppuun mutta sen jälkeen olin niin hajalla, että meinasi itku tulla. Mikään ei auttanut. Esimerkki egon toiminnasta: Olethan sä ennenkin näistä selvinnyt, kaikki menee hyvin, relax. Ei mene, tällä kertaa sä et enää palaa normaaliks, sä sekoat nyt lopullisesti." Joku täällä kirjoitti, että hänen asioitaan aina "ylikelaava" kaveri joutui lopulta suljetulle. Noh mähän olen -just- sellanen ylikelaaja ja asiat läpi, halki ja puhki pohtiva. "Ja nyt sä sitten sekoat omiin ajatuksiis..."
Noh, sen jälkeen ei täydellista paniikkikohtausta ole onneksi tullut, ainakaan niin voimakasta. Mitä nyt kävin yliopiston pääsykokeissa kokeilemassa. Ensimmäisen tunnin aikana tilasta ei saa poistua kukaan. Pieni klaustrofobia iski, josta en ole ennen koskaan kärsinyt, joka johti, yllätys yllätys, paniikkikohtaukseen. En pystynyt keskittymään mihinkään ja hyvä etten juossut salista pois. Heti kun sai poistua, tyhjä paperi palautukseen ja ulos. Että tällästä! Koitin erään kohtauksen aikana olla samaistumatta kehooni, ovat nimittäin ainakin minulla todella fyysisiä. Noh tilanne oli vähän sama kuin joku löisi nyrkillä namaan ja sanoisi, että älä samaistu kehoosi. Nykyisin pahimpia paniikin ruokkijoita ovat ajatukset ja tilanteet siitä, että tämä ei ole totta. Esim. katsoin Repomen elokuvan jonka lopussa paljastuu
SPOILER: että päähenkilö olikin kytketty neuraaliverkkoon ja eli omassa päässään. Aivan helvettiä mielelleni tällä hetkellä. Juttelin näistä asioista muutaman ystäväni kanssa ja eräs hetti vitsinä, että emme ole tässä. Koko kropan läpi meni kouraisu. Ei kovin paljoa naurattanut siinä tilanteessa.
Ahtaat ja pienet tilat ahdistaa, heti jos en voi päästä milloin vain pois alan kuumotella, kuten junassa. Käsittelemättömiä pelkojahan nämä on. Aluksi elämä tuntui helvetiltä ja olin ihan rikki siitä miten olen mieleni ja elämäni nyt pilannut, nykyisin on jo valoisampi olo. Tietyissä tilanteissa tosiaan kuumottelen mutta muuten sen kanssa pystyy jo elämään. Pieni osa jo ehkä uskaltaa sanoa, että tää on parasta mitä mulle on tapahtunut. Kun ensin kirosin sienet alimpaan helvettiin, joudun jälleen perumaan sanani ja toteamaan, että sienet vain näyttävät meille asioita. Me itse reagoimme niihin, kukin tavallaan. Itselleni tämä on ollut juuri sellainen pysäyttävä tekijä, kuin onnettomuuten olisi joutunut. Ja täytyy myöntää, että katson elämää nykyisin eri tavalla.
Hauska huomio oli tripilläni se, että otin sieniä saadakseni taikaa elämään. Kun trippi oli minun puolestani ohi jo tunnissa(!), jouduin kuitenkin "kärsimään" vaikutuksia vielä 7 tuntia, koko ajan toivoen, että voisin vain olla ihan tavallisesti. Miten kaipasin sitä, että on vain, rakkaiden kanssa. Miten ihanalta ja suloiselta "tavallinen" elämä yhtäkkiä tuntui. Silloin päätin, että ei enää mitään mieleen vaikuttavia. Noh, luultavasti nuokin sanat syön mutta idea tuli selväksi! Elämä on ihanaa ja nautittavaa kaikessa harmaudessaan ja tavallisuudessaankin. Ota se sellaisena kun se tulee. Nyt "kärsin" paniikkikohtauksista, otan elämän sellaisena kuin se tulee. Hyväksyn ja antaudun.
Myös tuo ajatus siitä, että elän kuvitelmaa helpotti kun "tajusin", että hetkinen niinhän elämä onkin kuvitelmaan, kuten tripilläni koin (kaikki on vain minun päässäni) mutta olen sekoittanut Jumalan, kaikkeuden, ja minut tässä ajassa ja hetkessä elävän ihmisen. Me olemme kaikki yhtä ja yksi, isommassa kaavassa mutta pienemmässä kaavassa olen minä, joka kirjoittaa tässä nyt. Kauhu ja paniikki syntyy siitä, että minä kokee kaikkeuden harhan ja luulee sen olevan yksilön luoma. Eli nyt tajusin syvemmällä tasolla mistä hindulaisuus ilmeisesti puhuu ja monet muut (esim. Ihmeiden oppikurssi)
Kiitos kun sain vuodattaa taas ajatuksia ja fiiliksiä, aina yhtä terapeuttista kun kirjoittaa asiat ylös. Jostain syystä olen vain kokenut, että minun pitäisi selittää miksi olen "kadonnut" foorumeilta enkä ole ollut aktiivinen. Tässä syy
