Tulin jokin aika sitten kahen tunnin capoeira-treeneistä. Ulkona asvaltilla on ihan paras pelata, ku aurinko hellii samalla kun yrittää hypätä käsilleen ettei kaveri monottaisi sua naamaan . Rakastan.
Capoeira oli ensimmäinen aktiivinen liikuntaharrastus varmaan yli viiteen vuoteen ja kyllä olen huomannut sen tuoneen elämään ihan uutta hyvää, niin fyysisesti, henkisesti kuin sosiaalisestikin. Se vaatii vain sen, että löytää sen oman juttunsa. Itselle ei koskaan koululiikunta ollut tuskaa, vaikken silloin pyöreänä poikana erityisen hyvä ollutkaan. Silti sitä omaa lajia ei löytynyt (muuten kyllä hauskoista) salibandystä ja futiksesta, mutta kovat pojat antoivat arvostusta siitä, että pallo pysyikin (ja ainakin halusi pysyä) pallon perässä.

Näin kesäisin käydään kavereiden kanssa pelaamassa myös korista ja footbagillä pelaillaan aina puistossa hengatessa. Lienee sekin hyväksi, vaikkei varsinaista kehistystä kunnossa tapahdukaan. Se ei toisaalta taida näissä olla pointtinakaan.

Jotenkin olette aika inspiroivaa tekstiä tuutanneet pelloille, vaikka toi treenitiede-puoli oli meikäläiselle aikamoinen turn-off. Olen samoilla linjoissa siitä, että treenaajan keho kyllä tietää, mikä on hyvää. Itse join treenien jälkeen vain litran appelsiinimehua, koska se oli raikasta ja hyvää. Uskon kehon sitten sanovat haluavansa maitoa, jos lihaksille pitäisi proteinia taikoa .

Edellä mainitulla inspiroivalla tekstillä tarkoitan sitä, että tämän tekstin takia lähden huomenna lenkille, kunhan vaimo lähtee töihin. Tekee varmasti gutaa hapenottokyvylle, jos ottaisi tavaksi. Menisi toi pelikin paremmin, jos ei alkaisi niin pian puuskuttaa.

Kävin juuri harrastamassa vanhojen kavereiden kanssa jalkapalloa. Mitään lihastreeniähän se ei oo, mutta hauskaa on ja terveellistä. Siis pitkästä aikaa. Siinä ristuksen hulluudessa alkoi sitten myös uusi uljas tupakkilakko. Edellinen oli keväällä ja vituiks män. Saa nähä kuinka nyt käy. Uhoan nyt ryhtyväni kuntoilemaan jne. Kun vaan saisin pidettyä tän spontaanin energian. Pärrr pärr ja pum pum.