Tästä matkasta on jo jonkun verran aikaa. Osasta tapahtumista minulla on enää vain utuisia muistoja, kun taas osa tapahtumista on tatuoitu mieleeni hyvinkin yksityiskohtaisesti. Tapahtumahetkellä minulla oli jo takanani lukuisia matkoja, mutta aiemmin en ollut tripin aikana syönyt lisää sieniä tai polttanut kannabista (muuten kuin laskuissa, kun vaikutukset ovat suurimmaksi osaksi laantuneet). Molemmat olivat käyneet aiemminkin mielessä, mutta en ole halunnut rikkoa tripin kaarta tai sekoittaa siihen turhaan muita päihteitä. Nyt tuli tehtyä molemmat.
Söin sieniä luottokaverini kanssa hänen luonaan iltamyöhäisellä. Söin noin 2,5g kuivattuja cubensiksia, mikä on aikalailla perusannos itselleni. Menin sohvalle makailemaan ja odottamaan nousuja. Olo oli hieman levoton ja heitin jopa haikaillen hyvästejä tavanomaiselle tajunnantilalleni - nähdään taas muutaman tunnin päästä! Kiemurrellessani sohvalla venyvissä nousukutinoissa kelailin, että taas sitä mennään, enkä ollut ollenkaan vakuuttunut, että pidin ideasta. Alkujännäily väistyi kuitenkin pian suunnattoman mielihyvän tieltä nousujen kiihdyttäessä vauhtiaan.
Tässä vaiheessa muistoni eivät ole kovin yksityiskohtaisia, enemmänkin kokonaisvaltaisia. Minulla oli käsittämättömän hyvä olo houriessani milloin sohvalla, milloin lattialla upeassa hurmostilassa, sinkoillen ajatusavaruudessani. Aika ajoin ilmaisin tyytyväisyyttäni olotilaani kohtaan huohottaen kaverilleni tokaisuja, kuten "Ihan vitun täydellinen meininki!". Taustalla soi musiikkia, jonka seassa uiskentelin päräyttävien ajatuksieni kanssa. Olin enemmän kuin tyytyväinen, että olimme päättäneet syödä sieniä. Minulla oli todellinen Teräsmies-olo! Kaikki oli hyvin, eikä mikään voinut mennä pieleen!
Jossain vaiheessa ekstaattinen fiilistely saavutti huippunsa, jonka jälkeen pöllähdin vähän rauhallisempaan tilaan ja pystyin taas tekemään muutakin kuin möyrimään omissa maailmoissani. Olo oli edelleen helvetin hyvä. Niin hyvä, että päätin juhlistaa tilaisuutta käärimällä jointin. Kaverini soitti sähköpianolla mahtipontista urkumusiikkia, jonka tahdissa poltin jylhästi jointtiani ja repeilin. Jointti oli nopeasti poltettu ja sativainen kukka maistui hyvältä, vaikken varsinaisesti tuntenut juurikaan mitään vaikutuksia. Päätin käärästä toisen. Puolessa välissä toista jointtia päätin teräsmiespäissäni, että voisin syödä hieman lisää sieniä, koska oloni oli mitä mainioin. Joo, syvemmälle! Alas, alas, pohjaan!
Siirryin työpöydän luo, ja aloin säätämään sienipussin ja digitaalivaa'an kanssa. Kannabis oli selkeästi alkanut kolisemaan. Kasailin sieniä vaa'an päälle ja yht äkkiä olin täysin ulapalla. En saanut vaa'asta mitään selvää. Vaikka olisin kasannut vaa'an päälle kuinka paljon sieniä, lukema ei noussut yli gramman, mikä alkoi kuumottamaan aika huolella. En minä nyt noin paljon voi syödä! Koko hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä (seuraavana päivänä huomasin, että olin sörkkinyt mittamoodia, eikä se enää näyttänyt painoa grammoina). Tähän asti olin pystynyt nauramaan vaiheilulleni, mutta yht äkkiä olotilani otti vakavamman sävyn. Olin oikeastaan ekaa kertaa elämässäni sellaisessa tilassa, etten ajoittain tajunnut enää mistään mitään, tai oikeastaan kaikki mitä tajusin oli se, etten tajunnut mitään. Minua alkoi hävettämään sekoiluni ja avuttomuuteni, ja mietin, mitä kaverini mahtoi ajatella säälittävästä perseilystäni.
Tämä oli selkeä näpäytys sormille ja peli olisi pitäny viheltää reilusti poikki, mutta jotenkin en siinä tilassa kehdannut perääntyäkään, koska olin jo tehnyt asiasta niin ison numeron. Sieniä piti syödä lisää. Katseltuaan tovin vaa'an kanssa tappeluani, kaverini totesi, että senkun otat siitä hyppysellisen, ei siihen vaakaa tarvita. Fair enough, kuulosti ihan järkevältä. "Hyppysellinen" sieniä kädessäni ei kuitenkaan näyttänyt yhtään miltään, en pystynyt hahmottamaan mitään mittasuhteita, kädessäni saattoi olla kauhea kasa tai vain muutama tatti, kaikki näytti vain oudolta. Arvoin siinä hyvän tovin paljon uskaltaisin syödä ja ainoa mistä lopulta pystyin olemaan varma oli se, että valitsemani määrä oli joka tapauksessa vähemmän, mitä söin ensimmäisellä kertaa (jälkeenpäin ajateltuna määrä oli todennäköisesti varsin vähäinen). Söin sienet alistuneena ja menin sohvalle rauhoittumaan. Mieleni oli synkkä.
Ajatuksistani alkoi putoamaan aika ajoin kokonaan pohja - ajatukset ikään kuin menivät jotenkin solmuun, päättyivät yllättäen umpikujaan, jonka jälkeen kaikki vain katosi. Tätä tapahtui tasaisin väliajoin. Tuntui, että olisin menettämässä järkeni. Aloin olla melkoisen kuumottunut. Kaverini puhui minulle välillä jotain, mutta en pystynyt ymmärtämään, mitä hän sanoi, vaikka kuulinkin ja tunnistin sanat - ja vielä vähemmän pystyin vastaamaan näihin tokaisuihin yhtään mitään. Istuin vain hiljaa kuin hölmö, pälyillen ja vaikeillen.
Osa minusta ajatteli, että kyllä tämä vielä tästä, mutta pelottava osa alkoi tulemaan siihen lopputulokseen, että järkeni on hiipumassa kadotukseen. Mieleeni tuli kuitenkin (vanhan) foorumin kertomuksia, joissa ihmiset olivat sanoneet mietelmiä, kuten "tiesin, mitä hulluus on" ja "luulin menettäväni järkeni". Osasin yhdistää oman tilani samaan ilmiöön ja se loi lohtua, koska nuo etäiset kanssamatkustajatkin olivat tulleet turvallisesti takaisin järkensä rajamailta. Pikkuhiljaa olin melko vakuuttunut siitä, etten ole menettämässä pysyvästi järkeäni. Samalla mieleeni kuitenkin tulvi lisää tarinoita, miten jotkut olivat masentuneet pitkiksi ajoiksi vaikeiden matkakokemuksien jälkeen, ja tämä ajatus täytti seuraavaksi kuumotuskiintiöni. Mietin miten tulisin selviämään arjesta sen jälkeen, kun olen kerran murskannut järkeni. Mietin miten pystyisin kertomaan kotona naiselleni, että olen hajottanut mieleni. Mietin piinaavia aikoja, jotka odottaisivat tulevaisuudessa. Kaikki tämä tuntuu jälkeenpäin ajateltuna todella ylidramaattiselta, mutta sienipäissään sitä pystyy venymään varsin teatraalisiin ajatusleikkeihin.
Loppuyön istuskelin olohuoneessa ja katselin verhon raosta taloja, puita ja taivasta - kuin järkeni perään. Oloni ei ollut enää kuumottunut, pikemminkin haikea ja tavallaan kauniilla tavalla surumielinen. Ajatuksista tippui edelleen aika ajoin pohja, mutta välillä se tuntui jo huvittavalta ja hymähtelin hulluudelleni. Pikkuhiljaa oloni alkoi tasaantumaan ja matka alkoi loppumaan hitaasti, mutta varmasti. Oloni oli jälleen hyvä ja syleilin tavallisen tajunnantilani paluuta - enkä ollut tippaakaan masentunut, ahdistunut tai peloissani siitä, että jotain olisi mennyt hajalle. Kaikki oli hyvin.
Näin jälkeenpäin muistelen kyseistä matkaa lämmöllä. Siinä oli sitä kuuluisaa taivasta ja helvettiä. Kuumotuksetkin olivat omalla kierolla tavallaan hilpeitä ja varsin mielenkiintoisia kokemuksia. Todella hyvä matka, josta sai paljon oppia, nautintoa ja hulluja muistoja.
