Ensin ympäröivä todellisuus alkaa rakeilemaan kuin häiriösignaalia vastaanottavassa televisioruudussa. Sitten maton, seinän ja ympäröivien esineiden tekstuurit pikselöityvät ja niitä koostavat pikselit muuttuvat erikokoisiksi tesserakti-rubiikinkuutioksi, joita ratkotaan näkymättömin käsin äärimmäisellä nopeudella.
Lopulta ne kietoutuvat itsensä sisään, paljastaen todellisen luonteensa, kätketyn äidillisen hymynsä, enkä ole enää istumassa olohuoneessani. Kaikki on täynnä loputtomiin animoituvia pyhyyttä huokuvia kasvoja, jotka toivottavat minut tervetulleeksi maailmankaikkeuden ytimeen. Veikeys ja viekkaus piirtyvät esiin lempeydestä.
Minä olen vasten Hänen moninaisia kasvojaan. Tunnen iättömän lopullisuuden suutelevan minua singulaarisella pehmeydellään. Minä itken ja nauran täyden hysterian vallassa, kun minua hoivataan niin, jotta tulisin olemaan ikuisesti läsnä.