Ystävillä oli epämääräinen määrä murskattuja suippumadonlakkeja. Tulivat luokseni punnitsemaan niitä, sillä eivät itse omista vaakaa. Kävikin ilmi, että taika-aineita oli paljon enemmän, kuin mitä he olivat luulleet ja niinpä määrä jaettiin kolmeen osaan, reilu gramma per naama, ja lähdin yllättäen matkaan heidän kanssaan, vaikka olinkin luullut, että olen puoli vuotta ilman huumeita.
Kävelimme muuan paikalliseen pieneen puistoon, josta löysin hyvin ystävällisiä puita ja suuren, turvallisen äitikoivun, jonka alla maatessa sen moniväriset säkenöivät oksat kurottivat lempeinä minua kohti. Ei mulla ole ollut äitiä oikein koskaan. Ei sellaista äitiä, jonka sylissä saisi itkeä ja olla rikki. Ei sellaista äitiä, joka voisi hyväksyä mut kaikkine virheineni ja vikoineni. Siinä kuitenkin äitikoivun juuressa oivalsin jälleen kerran uudelleen, että Äiti Maa kannattelee mua ja pitää sylissään, vaikka olenkin tämmöinen. Siinä saa itkeä, siinä saa olla väsynyt lapsi, jonka jalat ei kanna ja keho on valettu lyijystä. Jokainen raaja niin raskas, ettei jaksa nousta, eikä ole mahdollista kävellä.
Ystävät eivät haluakaan olla puistossa. Kuumottelevat sitä, että joku näkee. Tämä kylä on niin pieni, että kaikki tuntee kaikki, eikä silloin ole soveliasta näyttäytyä huumepäissään julkisilla paikoilla. Seurueen kolmas osapuoli lähtee kotiin ja me kaksi muuta jäämme jälkeen. Minä puistoon kierimään räkää, kuolaa ja kyyneleitä kasvoni täynnä ja Heikki (nimi muutettu) viereen tupakkaa polttamaan. Hän yrittää kovasti suostutella minua lähtemään liikkeelle kohti hänen ja tyttöystävänsä Marjan kotia, jossa on ennenkin kaikenmoisia tiloja yhdessä koettu. Olen raskas ja painava, eikä liikkeellelähteminen ole ihan niin helppoa. En myöskään halua jättää äitikoivua, jonka jalkojen juuressa oli niin turvallista olla ja antaa sen helpottavan ja huojentavan itkemisen tulla. Olla säälittävä pikkulapsi, joka hakeutuu äidin helmoihin, kun maailmassa on liikaa kaikkea.
Sinä iltana kaikki oli kaunista. Uskomattomia kuviointrja asfaltissa ja kävely tuotti suorastaan transsiin ajavan rytmin. Nurmikko oli kirkkainta vihreää, mitä olen ikinä nähnyt ja ihmisten kukkaistutukset häikäisivät väriloistollaan.
Eksymisien ja harhailujen jälkeen löysimme lopulta Marjan ja Heikin luo, jossa Marja oli aikansa ollut yksinään ihmettelemässä suurta haukottelun määrää.
Yritin moneen kertaan mennä suihkuun, koska oli loputtoman kuuma ja hikoilutti, mutta en osannut riisua vaatteita päältäni. Päädyin saunan lauteille makaamaan. Puhetta tuli loputtomasti, eikä rauhoittuminen ollut millään lailla mahdollista. Marja tuli huomauttamaan minulle siitä, että voisin olla hieman hiljempaa. He halusivat kuunnella musiikkia ja tanssia.
Olotilani alkoi kääntyä hyvin mustaksi ja kyyneleet alkoivat tulvia uudelleen silmistä. Kyynelten mukana valui vähitellen kaikki ilo ja nautonto saavuttamattomiin. Yhtäkkiä kaikesta kauniista olikin jäänyt vain mustaksi hiiltynyttä epätoivoa ja surua. En minä ole mitään. Ei kukaan minun seurastani nauti, kun olen liian itsekeskeinen ja inhottava. Toiset vedin jälleen omalle tripilleni.
Marja tuli sanomaan minulle, että makaan hänen puhtaiden pyykkiensä päällä ja huudan ja metelöin yhäkin liikaa. Epätoivo oli painunut jo syvälle minuun, enkä ymmärtänyt Marjan puhetta.
Suoria, pahoja sanoja ystävän suusta. Olen pilannut huutamisellani heidän valoisan ja mukavan trippinsä. Ystävyyskin muuttui vain pahoiksi sanoiksi ja nähdessäni Marjan ja Heikin lipuvan pois elämästäni, tunsin, miten kaikki muutkin rakkaat hylkäävät minut, koska olen vääränlainen ja hullu. Kukaan ei voi rakastaa minua.
Sain jotenkin rämmittyä itseni saunan lauteiden alle. Siellä makasin puolialastomana loppumattoman itkuni kourissa. Elämä oli muuttunut täysin merkityksettömäksi ja olisi ollut aivan sama kuolla siihen paikkaan. Koskaan ennen en muista todella miettineeni itseni tappamista, mutta sillä hetkellä tuntui yhdentekevältä, olenko elossa vai kuollut. Oman kärsimiseni voisin ainakin lopettaa. Heikin ja Marjan elämän olin jo pilannut, eikä tästä ollut mahdollisuutta mennä enää kohti hyvää.
Yritin kysyä heiltä, voiko mitään enää korjata, mutta he eivät ymmärtäneet kysymystäni. Lähtivät loukkaantuneina pois, niin ainakin luulin. Olin sotkenut heidän kotinsa ja pilannut trippinsä ja ystävyytemme. Ei kai niitä enää takaisin saa. Jos lähtisin kotiin tai tappaisin itseni, voisin vain poistaa metelöintini, mutta en parantaisi mitään.
Enää en sentään maannut Marjan puhtaiden vaatteiden päällä, joita hän seuraavana päivänä tarvitsisi reissuun lähtiessään.
Joidenkin hetkien kuluttua jotkin Marjan sanat kuitenkin saivat hahmottamaan asioiden mittasuhteet, jotka olivat vääristyneet minulta pahemman kerran. Niin pääni sisällä kuin silmissänikin asiat venyivät hyvin oudosti. Seinät venähtelivät loputtoman pitkiksi tai lyhyiksi ja ihmiset olivat jättiläisiä ja kääpiöitä vuoron perään.
Ei se ollutkaan maailmanloppu ja ehkä ystävyyskin on yhä ennallaan. En lähtenyt kotiin enkä lähtenyt tästä elämästä pois. Kaikki olikin melko hyvin.
Sydän hakkasi melkoisia rytmejä ja hengitys kävi yhä kiivaasti. Kesti pitkään tajuta, että elämässä vielä on kauniita ja hyviä asioita. Tuhkasta alkoi versoa jälleen elämä ja kyyneleet sai pyyhittyä kasvoilta. Me kolme olimme jälleen ystäviä ja vasta alkanut parisuhdekin oli kunnossa vastoin odotuksiani.
Rakas puhui puhelimessa mulle virkatusta pandasta, jolla on päässä ja pyllyssä reikä. Päästä menee sisään juttuja ja pyllystä tulee ulos. Joskus kai myös toisin päin, mutta siihen emme pureudu nyt enempää.
Miten hyvältä ja euforiselta tuntuikaan kaiken sen pahan jälkeen herätä jälleen eloon ja nousta siitä raskaanmustasta suosta ylös. Uudestisyntynyt, puhdistunut, voimistunut. Vahva nainen, joka pystyy selviämään pahoistakin asioista. Eikä niin mustaa suota oikeasti olekaan, etteikö siitä voisi nousta vielä ylös.
Loppuilta oli silkkaa ystävyyttä ja hyvyyttä. Anteeksianto ja hyväksyntä valuivat lempeänä virtana yllemme ja kaikki olikin hyvin.
Kiitos kaikesta.
Koskaan ei voi ennalta tietää, mitä sienet tuo tullessaan. Siksi näillä asioilla ei pidä leikkiä ja nyt ymmärrän sen.
Nyt voisin oikeasti ottaa etäisyyttä näihin juttuihin, kunnes olen pääni kanssa vähän tasapainoisempi. Jos löytyy näinkin suuria epävakauksia, on ehkä hyvä olla järkyttämättä itseään enempää.
Viimeaikoina oon ollut välillä tosi hukassa ja olo on ollut musta.
Ehkä siitä huolimatta näin voimakkaan synkeä kokemus oli paikallaan, sillä syvimmästä pohjamudasta saa sangen hyvää perspektiiviä pienempiin harmeihin. Niin kauan, kun on jotain, mistä nauttia, on elämässä paljonkin tarkoitusta jäljellä. ja niin kauan, kun on ystäviä, on toivoa.
Maaäiti tunnen sun alla jalkojen,
tunnen ja kuulen sykkeen sun sydämen.
Heianna hoianna heianna hoi.
Heianna hoianna heianna hoi.
Tuli veljeni, polta vanhat liat pois
että tilalle uutta tulla vois.
Heianna hoianna heianna hoi.
Heianna hoianna heianna hoi.
Vesi siskoni, virtaa joet mieleeni,
pisarassakin tunnen voimasi.
Heianna hoianna heianna hoi.
heianna hoianna heianna hoi.
Ilma isoni, tule läpi kehoni,
että sieluni vapaa olisi.
Heianna hoianna heianna hoi.
heianna hoianna heianna hoi.
