... you have to see it for yourself. Tarina siitä, kun näin ensi kerran.
Mies lähti käymään kiireisellä työkeikalla, joten tässäpä oiva hetki keitellä teet. Olin aiemmin poltellut pienet savut, mutta niiden vaikutusta ei juuri enää huomannut - joskin hieman aiemmin suihkussa käydessäni pesin ajatuksissani kasvot mansikkasaippualla, ja huomasin sen vasta ihmeteltyäni miten kasvojenpesuaine tuoksuukin ihan suihkusaippualta
. En pidä turhasta etukäteisanalysoinnista ja vouhkaamisesta ja muusta häslästä, joten siksi päätin aloittaa tämän ensimmäisen reissun ihan yksin.
Kiehautan mikrossa puoli kupillista aiemmin haudutettua vihreää teetä, ja kun tee on hieman jäähtynyt, murentelen sekaan 15kpl pakkasessa olleita silokkeja. Sienet ovat pieniä ja pakastuksesta huolimatta aika nahkeita, joten suuri osa sienistä jää sormien välissä pyörittelystä huolimatta lähes kokonaisiksi, vain jalan irrotessa lakista. Hämmentelen teetä välillä ja yritän möyhiä sieniä lisää. Kun tee on lillunut ehkä noin 10 minuuttia, siilaan sienet pois ja juon teen. Se on ihmeen epäpahaa, vaikkakin pidän vieressä maitolasia josta otan aina hörpyn teesuullisen perään ettei maku pääsisi yökötyttämään. Teen juotuani syön vielä sienet sihdistä - ne menevät alas pureksimatta, maitokulausten avulla. Kun kaikki sienet on "nautittu", on klo noin 21.
Jatkan aiemmin aloittamani gilmoren tyttöjen katsomista. Noin 20 minuutin päästä olo alkaa tuntua oudolta, ja hieman pahoinvoivalta. Koska vihaan oksentamista yli kaiken, katson parhaimmaksi lopettaa tv:n katselun ja siirryn sohvalle makuuasentoon. Sitä ennen musiikkia soimaan, tuttua Boards of Canadaa joka ainakin hampun kanssa toimii hyvin.
Olo oudostuu sohvalla makoillessa enemmän, ja huomaan että fyysiselle minälle tapahtuu muutoksia. Lihakset tuntuvat todella voimattomilta, joten neuvot muistaen käyn tässä vaiheessa vessassa jos lihaskunto vielä heikkenisi lisääkin. Fiilis on hieman sama, kuin jos olisi ottanut liikaa opiaatteja - hengitystä ei kannata tarkkailla liikaa, sillä se tuntuu melko pinnalliselta ja tarkkailu vain pahentaa fiilistä. Päiderealistina onneksi tiedän, ettei silokeilla saa itseään tapettua - ei siis hätää, tunne johtuu vain lihasjännityksen katoamisesta. Sanottakoon tässä vaiheessa myös, että olen erittäin epäherkkä kaikille lihasrelaksanteille - lääkärin selkä- ja niskakipuihin määräämistä Sirdaludista ja Norgesicistä ei ollut mitään apua isoillakaan annoksilla. Samoin samaan vaivaan seuraavaksi kokeiltu Diapam tuntui olevan ihan yhtä lumelääkettä kuin edellä mainitutkin. No, sienet näköjään toimivat sentään
.
Mies palaa kotiin noin puoli tuntia sen jälkeen, kun sienet menivät sisään. Huikkaan ovelle "hei kulta, menin sitten juomaan sieniteetä". Mies kysyy mikä on fiilis, enkä juuri osaa sanoa muuta kuin "outo". Hän lähtee nettaamaan yläkertaan, ja jatkan makoilua olohuoneen sohvalla. Jo aiemmin olen huomannut, että asiat näyttävät enemmän 3D:ltä kuin tavallisesti. Efektiä voimistanee se, että toisella puolella huonetta on vihreä laavalamppu ja toisella punainen. Niinpä kaikki esineet näyttävät siltä, kuin niitä katsoisi puna-vihreiden lasien läpi. Kattoa tuijottaessani huomaan, että se alkaa hieman "mutluilla". Katto on rapattu, ja siinä on pari "saumakohtaa" jotka menevät huoneen poikki. Noiden saumakohtien kohdalla näyttää, niinkuin kukin osio pullistelisi. Myös katosta roikkuva maitolasinen, suuri pallovalaisin näyttää siltä, kuin se olisi kaasuplaneetta jonka pinta kiertyy ja liikkuu hitaasti. Efektit eivät ole suuren suuria, mutta koko ajan ne huomaa yhä vähemmällä keskittymisellä.
Fyysinen hyvän olon / rentouden fiilis on onneksi yliajanut lievän pahoinvoinnin. Toisaalta olo on hieman erilainen mitä odotin - se ei vastaa sitä euforiaa, mitä saa esim. opiaateista, vaan on enemmän... aito? Sellainen, mikä on kun on hyvin jännittynyt ja onnellinen, mutta silti rento. Tuijottaessani rapattua sisäkattoa huomaan, että pullistelun lisäksi katon pinta alkaa elää. Aluksi näyttää että silmissä on vain näköhäiriöitä - ihan kuin näkökentässä olisi paljon niitä "roikaleita", joita pystyy näkemään kun tuijottaa tasaista pintaa kohistamatta katsettaan. Kuviot kuitenkin selkiytyvät pian näyttämään samalta, kuin vanhan ajan tapettikuviot. Niitä ei kuitenkaan pysty tuijottamaan suoraan, vaan ne näkee paremmin sivusilmällä.
Jossain tässä vaiheessa, kai - kuten jokainen tämän tehnyt tietää, mielessä aikaa ei ole samassa käsityksessä kuin fyysisessä maailmassa - myös sisäinen fiilis muuttuu ja keskustelu alkaa. En pysty tai halua kertoa tarkkaan mitä sisäisesti tapahtui, mutta taas - jokainen siellä käynyt tietää mistä puhun. Jokaisella lienee ne omat aiheensa ja tarpeensa, eikä niistä ulkopuolinen juuri saisikaan mitään irti. Voisin kuitenkin tietämättömälle verrata kokemusta seuraavanlaisesti: hamppua polttaneet tietävät, mitä se tekee musiikille. Ennen "yhdistynyt" musiikki muuttuu selkeiksi kerroksiksi, joita voi seurata yksi kerrallaan. Sienet, ne tekevät sen saman mielelle. Näin ne kerrokset, tiesin miksi ne ovat olemassa. Ja näin myös sen, mitä ei normaalitilassa tiedosta.
Henkisesti, todella rankkaa. Sisäinen keskustelu sai minut itkemään, mutta se oli hyvää itkua, ja se oli ihan okei. Tiesin ettei mitään hätää ole, sillä se jokin siellä syvemmällä oli koko ajan apuna ja tukena. Niinkuin se on aina, mutta sitä ei vain tiedosta. Ihminen saa surra jos surettaa, ja hänen puolestaan saa surra kaikkea minkä olemme menettäneet ja tulemme menettämään. Mutta yksin, sitä emme ole ikinä. Eikä mitään kannata pelätä. "Keskustelu" eteni, ja monta asiaa selkeni. Kaikkiin kysymyksiini sain vastauksen. Surukin helpotti, ja tilalle tuli rauha. Rakkaus. Taas: joko olet ollut siellä ja tiedät mistä puhun - tai sitten et, ja selittely fyysisen maailman käsittein on kuitenkin turhaa. Siksi tätä on turha selittää sen enempää.
Välillä, kun henkinen maratoni meinasi käydä liian uuvuttavaksi, keskityin taas tuijottelemaan kattoon. Tällä välin epämääräiset kuviot olivat muuttuneet selkeiksi kaksiulotteisiksi rakennelmiksi. Välillä katsoin ikäänkuin kaupunkeja ylläpäin - kadulla kulki ihmisiä, tai solumuodostelmaa joka liikkui, tai raevirtaa joka soljui eteenpäin välillä pysähtyen. Seinäosioiden saumakohdissa kaikki virtasi saumaan kuin vesiputous. Ajattelin, että visuaalit, ne ovat vain pienipienipieni osa koko juttua - niiden tehtävä on vain toimia rauhoittajana, merkkinä siitä että jotain tapahtuu. Tätä ei missään nimessä kannata tehdä siksi, että "näkee hienoja juttuja". Silloin voi mieluummin ostaa vaikka kaleidoskoopin.
Kun henkinen dialogi alkoi käydä liian uuvuttavaksi, yritin mennä nukkumaan. Tässä vaiheessa fysiikka toimi jo paremmin, eivätkä edes rappuset yläkertaan tuottaneet ongelmia. Aikani pyörin sängyssä, mutta en saanut unta. Liikaa ajatuksia, eikä sisäinen elämä suostunut vaientumaan. Huomasin myös, että minulla on ihan hitonmoinen nälkä. Pyysinkin miestä kaveriksi alakerran keittiöön, jos menisin syömään jotain. "Pelottaako sua?" Hän kysyi. "Ei, mutta seura olisi kivaa" naurahdin. Ei minua pelottanut missään vaiheessa, sillä seura oli onneksi hyvää koko ajan
. Keittiössä piti vielä pyytää miestä tekemään näkkäriä minulle - fyysinen heikkous oli vieläkin läsnä, ja tuntui ettei näkkärin voitelusta ja juuston leikkauksesta välttämättä tulisi kovin hyvää lopputulosta.
Palaamme nukkumaan noin klo 00, mutta unen saantiin taitaa mennä vielä jokunen tunti. Lisäksi heräilen pitkin yötä, ihan kuin olisin juonut 5 kupillista kahvia ennen nukkumaan menoa. Nousen aamulla yhdeksän/kymmenen maissa. Koko päivän olo on väsynyt, mutta henkisesti puhdistautunut - uudelleen syntynyt jopa. Ymmärrän todella hyvin, miksi taikasieniä voi käyttää menestyksekkäästi terminaalivaiheen syöpäpotilaiden hoidossa. Tai miksi ne voivat auttaa masennuksessa. Tai miksi jotkut uskovat jumalaan (no, menee se osin oikein, ja on ymmärrettävää että osa menee sitten päin peetä
). Ymmärrän miksi ihmiset näkevät enkeleitä. Ymmärrän kuulostavani hippi-hihhulilta
. Mutta mikä tärkeintä - tällaista mielenrauhaa ja pelottomuutta en ole kokenut ikinä. Nyt muutaman päivän jälkeen osa asioista on haalistunut - mutta ehkä en vielä ole valmis muistamaan kaikkea kaiken aikaa. Sen muistaa ja tietää sitten kun on tarvis. Ehkä paremmin sitten seuraavan kerran jälkeen - johon saa kyllä kulua reilusti aikaa, tässäkin on sulattelemista varmaan kuukausiksi.
