Iloisuus on halpaa onnellisuutta. Viina + Metallica + hektinen liikehdintä ja ääntely saattavat olla surullisen kaukana edes iloisuudesta. Riippuu subjektista.
Klassinen asetelma, kuvaava teksti. Kiitos, zacharias. Täällä silmieni takana tapahtui jonkinlainen emootiosamaistumisautomaatio.

Aihetta sivuaa eilen syntynyt viestiketju: Millä asenteella lähdette tripille?
Lainaan sieltä viime yön itseäni:

Sienien kanssa lähden liikkeelle spirituaalisemmista motiiveista kuin esim. mainitsemasi kannabiksen, joka on jo pitkän tuttavuuden ajan ollut itselleni enemmänkin "hupihuume". Olen valinnut myös trippivahtini tätä huomiota painottaen, ja suosittelen muidenkin ensikertalaisten sopivan seuransa huomioiden sen, mitä tahtoo/hakee kyseiseltä harrastukselta.

Mainittakoon myös, että tämä on ensimmäinen kerta, kun astun keskustelualueelle "Käyttökokemukset". Tahdon lukea toisten matkoista vasta omani jälkeen - kenties varon imemästä itseeni vaikutuksilta sellaisia odotuksia, jotka eivät ole juuri minua varten.

Ja voihan sitä silti hengailla niiden vanhojen ystävien kanssa ja yrittää fiilistellä heidän maailmaansa, vaistota ihmisyyttä. Niiden kanssa ei vain tarvitse syödä sieniä.

Indeed! Ite koen tosi avartavana sellasessa itelle "vääränlaisessa" porukassa hengaamisen. Näkee hyvin eron ittessään ja muissa.
Lisäks siinä kasvaa ymmärrys toisia kohtaan aivan julmetusti, koska eikös kaikki (hyvän maun rajoissa)pidäkki hyväksyä sellasina
ku ne on? Sut mukaan lukien. Jaa ymmärrystä niin todennäkösemmin saat sitä itekki.

Mulle tulee aina tosihyvämieli ku kaverit lähtee ryyppäämään ja oon mukana niiden alotteluis. Siinä ku ne juo 12 päkit ni mä hörpin pari hyvää
alkosta haettua olutta ja ku ne sit lähtee paariin lähen kävelee kotiin Eikä taskaan  menny överiks.

USKALLA OLLA SÄ! Ei ole helppoa olla kukaan muu....

Itselläni oli aika lailla samanlainen kokemus muutama viikko takaperin.

Erään erittäin hyvän ystäväni kanssa olimme kokeilleet sieniä kerran aikaisemmin. Molemmille jäi kuitenkin sellainen fiilis, että koko homma jäi tavallaan puolitiehen. Kaikki näytti hassulta ja juttelimme aika vapautuneesti kaikesta, mutta siinä se. Mitään "oivalluksia", "yhteyttä" tai muuta vastaavaa ei kummallekaan oikeastaan syntynyt. Päätimme että otetaan viikon päästä uudestaan isommalla annoksella.

Seuraavan viikon ajan valmistauduin tulevaa varten. Pidin jopa päiväkirjaa jossa analysoin tunteitani ja syitä miksi haluan ylipäätään kokea jotain suurempaa.

Sitten koitti kyseinen päivä. Alunperin meidän piti olla kaksin, mutta pari muuta kaveria oli samoissa merkeissä liikkeellä, joten päätimme yhdistää voimamme. VIRHE! Päästiin mestoille, istuttiin alas ja heiteltiin tatit nassuun. Ensimmäiset 45min. sujui rattoisasti auringonpaisteessa istuskellessa, musiikkia kuunnellessa pienissä nousuissa. Yhtäkkiä helvetti vapautuu ja yksi kaveri alkaa nauramaan taukoamatta, heittelemään lippistä frisbeenä ja kaikkea vastaavaa. Järkyttävää kohkausta. "On tää ihan kivaa olla sienissä. Hehehhe me ollaan vaan sienissä. Hei paljon sä vedit niitä sieniä" jne. Joka kerta kun joku sanoi sanan "sieni" tai jotain annoskokoon viittaavaa, mielialani vajosi yhä alemmas ja alemmas kohti jopa masennuksen kaltaista tilaa.
Totesin itselleni että täältä on pakko päästä pois. Räkätys ja heiluminen peittivät musiikin ja auringonpaisteen alleen. Seuraavaksi paikalle saapuu yksi selvin päin oleva kaveri. Saman tien alkaa näiden sekoilijoiden osalta taukoamaton tivaaminen että "Miltä me näytetään? Hahahaha me näytetään varmaan tyhmältä kun sä et oo sienissä ja me ollaan. hahehaehaheahaheehehahah kerro vähän miltä me näytetään?". Istuin siinä ja mietin minkälaisen kuvan annan itsestäni kavereilleni, ja miten pääsen tilanteesta pois loukkaamatta heitä, tai ilman että he luulevat pahan olon tai huonon tripin tms. iskeneen? Lopulta päätin vaan sanoa heille että "Lähen tästä vähän kävelylle tonne metsään". Päivän toiseksi paras päätös.

Kävelin metsässä luurit korvilla, ja mietin kaikkea mahdollista. Kymmenen minuuttia käveltyäni rupesin ajattelemaan että "ei helvetti, kohta mun pitää mennä takas tonne". Seuraavat 20 min. tuo oli päällimmäinen ajatus mielessäni. En pystynyt nauttimaan musiikista, en luonnosta, en auringonpaisteesta, enkä siitä että olin vihdoin yksin. Saavuttuani takaisin kavereiden luokse, paikalle pärähti vielä kaksi kaveria lisää! Tässä vaiheessa rupesin miettimään että millaiset mahdollisuudet on päästä täältä kotiin. Voisin huijata ja vedota pahaan oloon tai kuumotuksiin jottei muu seura epäilisi mitään. Jonkin ajan kuluttua jengi päättää lähteä koripalloa. Tässä vaiheessa hogaan että se kaveri, kenen kanssa alunperin olin liikkeellä, on autolla paikan päällä. Pelastus! Päätimme lähteä kämpilleni oleskelemaan ja tekemään mitä ikinä nyt mieleen juolahtaakaan. Päivän paras päätös.

Heti kun pääsimme pois tuolta paikalta, kehoni ja mieleni valtasi lämpö, ilo ja ymmärrys. Loppuilta sujui rattoisasti musiikkia kuunnellen ja ajatuksia vaihtaen, vähän kuten ensimmäinenkin kokeilukerta.

Voitte kuvitella kuinka paskana tavallaan olin koko seuraavan viikon. Kaikki valmistelut ja meditoinnit ja analysoinnit poljettiin maahan silmieni edessä. Tästä viisaampana seuraavan kerran olin omassa huoneessani, seuranani pelkästään minä itse ja Pink Floyd. Eräs elämäni hienoimpia kokemuksia.

Tuli vain sellainen mieleen, että jos trippaillessa mukana ovat kaverit, joiden käytöksestä matkaillessa ei ole aiempaa tietoa, tai joilla ei siitä ole kokemusta, voisi olla suositeltavaa itse nauttia huomattattavasti vähemmän/ei yhtään sieniä heidän kanssaan, erityisesti, jos on tietyssä mentor-roolissa. Voi samalla itse auttaa näitä tarvittaessa vaikeiden tuntemusten kanssa ja samalla suojaa oman selustansa. Matkailla tulee monien mielestä muutenkin vain tutussa ja turvallisessa ympäristössä, ilman minkäänlaisia riskitekijöitä.

Jotain tällaisia ajatuksia näitä tekstejä pohtiessani pyörittelin.