Aftergloweissa tuli kirjoitettua tällainen pieni kertomus, lukekoot ken jaksaa...
Tämä on kuvitteellinen kertomus kokeiluistani silokeilla. Kysessä oli toinen kokeilu, ensimmäinen oli turvallisessa kotiympäristössä hieman pienemmällä annoksella. Aiempaa kokemusta psykedeeleistä ei ole. Kannabista olen joskus poltellut.
***
Eräänä keskiviikkona kävin poimimassa 25kpl nättejä pieniä sieniä. Sienet löytyivät hieman epäilyttävästä paikasta, aivan koulun ”takapihalta”, erään golfkentän laitamilta. Poimin kaikessa rauhassa sieniäni, kun kuulin kysymyksen: ”Mikäs sinulla on hukassa?” Käännyin katsomaan ja näin viisivuotiaan pikkutytön ja punaisen polkupyörän. Seisoskelin kymmenen metrin päässä pyörätiestä ja kyykin ruohotupsujen seassa… Epäilyttävää toimintaa ehdottomasti!
Kuivasin sieniä noin kaksi tuntia paperilla ja otin yhdestä lakista printin. Tuli kauniin violetinruskeaa, oikeita sieniä siis. Olin tunnistuksesta muutenkin varma, mutta päätin ottaa printin hetken mielijohteesta, muistoksi kenties.
Olin kokeillut sieniä kerran aikaisemmin, 20kpl (samalta spotilta) raakana massuun. Sienet toimivat sillä kertaa tosi lempeästi. Miellyttävä ensipuraisu psykedeliaan jätti hieman nälkää jälkeensä, joten ajattelin kokeilla seuraavaksi hieman isompaa annosta. Puolentoista tunnin etsimisen tuloksena Luonto Äiti antoi minulle 25kpl kooltaan vaihtelevia sieniä.
Päätin valmistaa sienistä teetä. Keitin puolisen litraa vettä, lisäsin pari teepussia, hunajaa ja 1/2dl sitruunamehua. Heitin silokit keitokseen ja annoin seistä 20 minuuttia. Tässä vaiheessa huomasin, että olin unohtanut hienontaa sienet. Pelkäsin osan taiasta hukkuvan, joten siivilöin nesteen ja söin hieman kumimaisiksi muuttuneet sienet.
Set: Hieman takkua, mutta pääosin elämän oli rullannut tosi hyvään suuntaan. Pohdiskeltavaa riittäisi varmasti.
Setting: Otsalamppu, polkupyörä, sieniteet, sienet (mahassa), kynttilöitä, yksi olut, tulentekovälineet ja iPod mukaan ja pikavauhtia eräälle laavulle merenrantaan. Oli kuutamoyö, oli tähtitaivas.
Laavulle saavuttuani virittelin pienet tulet ja ryhdyin hörppimään teetäni. Mieleen tuli isäni, joka oli nuoruudessaan usein hiihdellyt yksin metsissä ja yöpynyt metsäkämpillä. Oudot tunteet alkoivat tulvia mieleeni, kun pohdin sukupolvien välisiä eroja. Kuuntelin irlantilaista kansanmusiikkia, minkä ajattelin sopivan tilanteeseen.
Ensin tuntui, että eivätkö nämä toimikaan. Tuli vaan hermostunut olo. Kävelin merenrantaan, polttelin tupakan, kävelin takaisin. Pientä pahoinvointia, minkä kuitenkin tunnistin sieniin kuuluvaksi (ensimmäisellä kerralla sitä ei ollut).
Pimeä metsä alkoi hengittää ympärillä, ja se hengitti suoraan niskaan. Eräs laiha, kitukasvuinen puu heilui oudon hitaasti ja tuntui olevan elossa. Mietin jo kotiin (turvaan) lähtöä, mutta päätin kuitenkin jäädä ja kokea sen, mitä tulossa oli. Se oli lopulta illan hienoin ratkaisu. Korkkasin oluen ja hörpin sitä. Hieman minua pelotti, mutta annoin pelon tulla enkä taistellut sitä vastaan. Lisäsin puita nuotioon. Kaikki tuntui hyvin elävältä.
Pikkuhiljaa pelko antoi periksi. Muistelin lukemiani oppaita: Anna mennä! Älä taistele vastaan! Koe elämäsi hienoin kokemus! Musiikki vaihtui vähemmän ahdistavaksi (jostain syystä Matt Molloyn yksinkertainen huilumusiikki kuulosti sienissä hyvin ikävältä).
Pilvet! Pilvet alkoivat elää ihan omaa elämäänsä. Ne hehkuivat, välistä liikkuivat todella nopeasti (alkoi naurattaa se kummallinen liike), seuraavassa sekunnissa tekivät täydellisen stopin ja lähtivät taas. Kaukana olevan saaren ranta hehkui oranssia valoa (samaa mitä pilvet, ilmeisesti valosaastetta läheisestä kaupungista). Luulin näkeväni koko taivaan alan peittäviä ”ohuita” revontulia. Menin selälleni makaamaan ja näin tähdet. Tunsin itseni hyvin pieneksi kaiken keskellä, mutta kuitenkin hyvin suureksi ja tärkeäksi koska minä sain havainnoida tätä ihmeellistä tapahtumaa. Valoa, mikä saapui jostain käsittämättömän kaukaa ajan takaa. Kokemus oli huipussaan. Taivas sykki ihmeellistä hohdetta, nuotio rätisi ja lähetti kipinävanoja taivaalle. Kerrassaan ihastuttavaa!
Kylmä alkoi hiipiä jäseniin ja hieman nälkäkin oli. Nousin ja söin evääni, banaanin. Se maistui raikkaalta ja tuntui ravitsevan kehoa ja mieltä. Menin erään koivun luokse ja silitin sen pintaa. Puu tuntui valtavan viisaalta ja rauhoittavalta. Yritin arvioida sen ikää. Ehkä puu oli seisonut sillä rannalla kauemmin kuin minä olin ollut olemassa.
Päätin lähteä kotimatkalle. Pimeän metsän läpi pyöräily tuntui kestävän hyvin kauan, vaikka poljin suurimmalla vaihteella. Puut näyttivät hieman pelottavilta, mutta en välittänyt siitä. Olin selättänyt pelkoni, eikä sillä ollut enää otetta minusta. Metsä vaihtui rivitaloihin, soratie asvalttiin, rivitalot kerrostaloihin. Poljin baarin ohi, missä noin kolmekymmentäviisivuotiaat miehet nojailivat toisiinsa humalaisen näköisinä. Vaikka sienet edelleen vaikuttivatkin (2,5h teen juonnin aloittamisesta), oloni oli selvempi mitä ikinä. Pyöräily oli todella hauskaa, tuntui että kuljen todella vauhdikkaasti mutta en silti pääse yhtään mihinkään. Lopulta olin kotipihalla. Keitin kahvia, kuuntelin Kate Bushia ja kirjoitin tämän tekstin mielikuvitusmatkastani mielikuvitusmaahan.
Suuret kiitokset kaikille viestejä kirjoittaneille, erityisesti Matyakselle sienten kasvuympäristön valokuvista. Löytyihän niitä lopulta! Toinen matkani oli kaikessa alun ahdistavuudessa ja ehkäpä juuri sen voittamisen kautta unohtumaton. Lähtekääpä sinne luontoon!
-pampula-
