En tiedä onko tämä oikea aihealue tälle kirjoitukselle mutta menköön.

Eräällä tuntemallani ihimisellä on ilmeisesti Alzheimerin tauti. Diagnoosia ei ole, mutta oireet viittaavat siihen. Olen jotenkin yrittänyt samaistua hänen tilaansa omien psykedeelikokemusten perusteella. En tietenkään voi mitenkään kokea, mitä hän kokee, mutta hänen kuvailunsa omasta olostaan muistuttaa minua jotenkin omista matkoistani. Hänen jotkin asitinsa aivan ilmeisesti alkavat terävöitymään, on vaikea sanoa ihan varmasti mikä muistoissa on totta ja mikä ei ole. Ennen kaikkea hänen käsityksensä itsestään alkaa ilmeisesti muuttumaan. Hänen muuttumisensa herätti minussa  ajatuksen minuuksistamme.

Ajattelin että minusta tuli psykonautti jossain vaiheessa elämääni. Ehei, tajusin tuttavani sairaudesta, että kaikki me olemme psykonautteja vaan useimmat tajuamattaan olevansa. Vaellamme ajan läpi mininä, jotka muuttuvat jatkuvasti ja eivät pysy samoina. Eri ajan hetkessä on yksi minä ja seuraavassa sekunnissa uusi melkein entinen minä, mutta hiukan eri minä. Loppua kohden aivomme eivät enää pysy muutoksen tahdissa. Minuus ei enää pysy kasassa vaan muuttuu tahtomattamme jonkin asteen psykedeliaksi. Trippi nimeltä elämä muuttuu haastavaksi. Mielemme alkaa sammumaan. Minuus korruptoituu. Aistit kalibroituvat uudestaan. Aivojen keskukset eivät pysty käsittelemään informaatiota. Minuus loppuu kun kaiken koossa pitävä järjestelmä ei enää pysty jäsentämään ja tukitsemaan viestejä ja antamaan komentoja. Muistiosoitteisto on sekaisin. Niin meistä osa sammuu pois.

Ajatus voi olla täyttä tuubaa, mutta tuntuu minusta loogiselta. En tiedä onko edellä mainittu lohdullista vai pelottavaa.