Terve kaikille,
Olen taas muutamia päiviä viettänyt enemmän tai vähemmän yksin maaseudun rauhassa, täällä on todella rauhallinen ja kaunis paikka asustella ja seurailla kevään etenemistä. Otin ruokakoriini n. 1.4 grammaa silokeita mukaan siltä varalta jos haluaisin ensimäistä kertaa maistella niitä. Kahden maissa rupesin valmistautumaan matkaan, sillä tiesin jännityksestä, että tänään tulisin nuo sienet teenä juomaan. Varmistin hyvältä ystävältä, olisiko hän puhelimen ääressä tarpeen tullen ja sain myönteisen vastauksen.
Puoli neljältä keitin sienistä kaksi kupillista teetä inkivääri-sitruunateen ryydittämänä. Join teen ja natustelin sieniä kupin pohjalta, tuntui, että niin kuuluukin tehdä. Toisen kupin jälkeen varsin pian tunsin pientä nostetta, joten päätin lähteä laittamaan tulitikkua vailla valmiina olevan kakluunin tulille. Ajattelin, että se tuo lämpöä ja turvallisuuden tuntua. Menin pirtin riippumattoon makoilemaan ja koitin rauhoittua. En ole varma, muuttuiko kokemukseni ikkunan läpikäyvästä valosta, joka tapauksessa, huomasin sienten alkaneen nousta. Pyörin ja häärin levottomana riippumatossa, kunnes tuntui, että ei tästä yksin jumalauta mitään tule. Soitinkin tyttöystävälleni ja hän lupasi tulla yökylään, onneksi olin soittanut juuri tuolloin, koska muuten hän olisi ehtinyt lähteä kaupunkiin ja olisin totisesti joutunut olemaan yksinäni.
Tässä vaiheessa lievästä häpesin avuttomuuttani, miksi itseni totisesti tunsin. Laitoin kakluuniin lisää puita ja päätin lähteä ulos rauhoittumaan ja apujoukkoja vastaan. Kämmemeni ja jalkani villasukissa hikosivat ja tuntuivat todella pieniltä. Tunsin olevani välillä mummoni ja välillä itseni lapsena. Olin reppana. Menin tielle vastaan, jossa jäin levottomasti odottelemaan. Vaikka ulkona paistoi aurinko ja kevättalven iltapäivä oli mitän kaunein, olin todella levottomalla päällä. Eteenpäin en voinut mennä, sillä naapurin koira räksytti niin pahasti ja pirttiin oli noin sata metriä mutaista pihatietä, enkä takaisinkaan halunnut lähteä. Nyyhkytin ja naurahtelin tilanteelleni, miten tämä nyt näin meni. Tuijottelin vanhaa rosoista asfaltin pintaa ja se hengitti. Noin 15 minuutin odottelun jälkeen toverini saapui pyörällä ja hypin pikkupoikamaisesti ilosta. Kyynelehdin heti halaamaan. Ainoat järkevät sanat olivat "Hyvä kun tulit !"
Horjuimme pirttiin ja teimme mielyttävän pesän tyynyjen ja vilttien lomaan. Pystyin keskittymään vain yhteen aiheeseen kerrallaan ja yritinkin tuoda tilannettani selväksi, onneksi tiesin, että olen täysin tällä hetkellä täysin hyväksytty kaikessa avuttomuudessani. Kommunikin huutamalla, parkumalla, kiroamalla ja nauramalla samaan aikaan. Puin esimerkiksi perhesuhteitani ja sitä kuinka monet ristiriidoistani juontuvat itsenäisyyden ja riippuvuuden tasapainon löytämisen vaikeudesta. Pystyin vain parkumaan kuinka terapeuttista on itkeä ja puhua. Juttelimme koko illan ja saimme syvennettyä omaa keskuteluyhteyttämmekin tänä iltana lisää. Illalla makoillessa uni ei tullut ja tuijottelin tähtiä ikkunasta. Kaikki oli kääntynyt kuitenkin parhain päin, ja olen kiitollinen tästä kokemuksesta.
