Noniin, vihdoin oli oikea aika tutustua ystäviimme sieniin. Nautin 2,5g huurumadonlakkeja noin klo 22 matkalla mökilleni. Ilta oli aurinkoinen ja tuuleton. Täydellinen kesäilta.
Istahdin rantakalliolle katselemaan auringonlaskua ja hetken päästä jaloista hävisi kaikki voimat. Hoipertelin metsän läpi takaisin mökille, asettelin patjan lattialle ja tuijotin kattoon. Katto alkoi sulaa ja liikkua. Loistavaa! Hetken päästä mahassa alkoi kiertää ja päätin siirtyä ulos: paras idea ikinä! Seuraavat kolme tuntia istuin korkella kalliolla makuupussiin kääriytyneenä ja puhuin puhelimeni sanelimeen. Jutteleminen tuntui mukavalta ja turvalliselta. Visuaalit voimistuivat hetki hetkeltä ja korvissa soi. Tummuvalla taivaalla näkyvät tähdet suorastaan säkenöivät ja niistä sinkoili kipinöitä kuin sädetikuista konsanaan. Suu auki ihailin maailmaa ja maailmankaikkeutta.
Katselin nousevaa Kuuta, taivaalla liikkuvia sateliitteja ja lentokoneita ja tunsin suurta kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä miten nuori olen ja miten voin saavuttaa elämässäni mitä ikinä haluankaan. Pohdin, miten Kuussa käyneet astronautit ovat eläneet unelmaansa tai miltä pienestä pojasta asti lentäjäksi halunneesta on tuntunut, kun on ensimmäistä kertaa lentänyt pilvien yläpuolella. Olin onnellinen.
Tumman ja muuten pilvettömän taivaan halki lipui yksinäinen pilvi, joka muistutti valtavaa kotkaa. Sen siivistä ja pyrstöstä valui kirkasta valoa joka ympäröi minut. Tunsin olevani turvassa. Olen pitkään halunnut rintaani kotkatatuoinnin, olenhan aina ihaillut noita majesteettisia lintuja. Kokemus linnusta, joka lensi ylitseni ja suojellen minua vain vahvisti tuota halua. Ehkäpä kotka on henkieläimeni.
Tunsin olevani yhtä ikuisuuden ja maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin, etten pelkää kuolemaa, sillä ruumini vain jatkaa kiertoaan avaruudessa muodostaen ehkä joskus osan tähteä, planeetta tai kaltaistani olentoa. Ajatus siitä tuntui lohdulliselta.
Matkani kohokohta oli ehdottomasti lentokoneen lentäminen kohtalaisen matalla yläpuoleltani. Vilkkuvat valot ja jylisevä ääni saivat minut haukkomaan henekeäni! Miten mikään voi olla niin vaikuttavaa? Reissuni läheni loppuaan ja lähdin kiertelemään pimeään metsään. Halasin vanhoja puita ja kiitin heitä siitä, miten he ovat vuodesta toiseen katsoneet perääni minun sitä edes tajuamatta.
Koko kokemus tiivistyy ehkä parhaiten sanaan kiitollisuus. Niin vaikuttava ja henkeäsalpaava se oli ja ymmärsin, miten hyvä elämä minulla on. Seuraavaa kertaa odotellessa!
