Hyvän yön toivotus rakkaalleni ja sitten, olen yksin. Hiljennän mieleni, mutta huomaan, että se ei salli minun keskittyä olemiseen, vaikka huone on siivottu ja järjestelty. Fengshui on kohdillaan, mutta ajatukset jylläävät liikaa. Tunnelma huoneessa on hämärän rauhallinen ja lämmin. Olen päättänyt olla ensimmäistä kertaa täysin ypöyksin avatun mieleni kanssa. Edellisellä kerralla, vuosia sitten, yritin olla yksin, mutten voinut sillä yksinäisyys vyöryi niskaani kuin hyökyaalto ja alkoi hiljalleen saada minut pakokauhun valtaan. Silloin minun oli pakko siirtyä ystävieni luokse. Tällä kertaa olen väistämättä yksin ja tiedostan sen. Ei ole siis pakokeinoja. Olen toisessa kaupungissa. En tunne täältä kuin muutaman ihmisen. Minulla ei ole kuin oma olkapääni johon nojata jos jotain menee pieleen. Onneksi olen tutustunut itseeni lähiaikoina melko säännöllisen päivittäisen meditaation avulla. Yrittänyt tyynnyttää ajatusten valtameren tyrskyt. Välillä jopa huomannut onnistuvani, kunnes veden pinta on alkanut taas väreillä. Onnistumisen tuoma nautinnon ilo saa aina ajatukset herpaantumaan ja synnyttää ajatusten aaltoja. Tavoitteenani on vain olla mielentilassa, jossa mieli on tyyni ja ajatukseton. Etsin tilaa, jossa mieleni ikään kuin nukkuu ja kehoni valvoo hereillä ja valppaana kuin vartija hänen untaan. Olen meditaation avulla tullut entistäkin tietoisemmaksi mielestäni. En ole kokoajan vain keho jonka on pompittava paikasta toiseen ehtiäkseen elää, vaikka samalla huomaa ja tuntee sisimmässään, ettei ehdi elää ollenkaan. Olen oppinut huomaamaan entistäkin paljon vahvemmin, että kehooni on kiinnitetty mieli, jonka kautta koen kaiken. En ole vain ajatteleva keho. Olen mieli ja keho. Ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan ne ovat jokaisen minuuden kokonaisuus. Ne ovat tietoinen olento. Olen arvostanut omaa mieltäni aivan liian vähän ja elänyt liikaa kehollani. En ole antanut huomiota mielelleni. Olen laittanut sen työskentelemään äärirajoille ja antanut sille muutaman tunnin yössä aikaa tehdä kotiläksyjä alitajunnassa, jonka jälkeen alkaa taas mielen raskas ja stressaava työpäivä päivätajunnassa. Mieltäänkin tulee hoitaa. Sille täytyy antaa rentoutushoitoa meditoinnin rauhaisassa spa-kylpylässä sillä sinä olet mielesi. Olet loppujen lopuksi jopa enemmän mielesi kuin kehosi. Ja kukaan meistä tuskin osaa selittää mitä helvettiä mieli pohjimmiltaan edes on.

Tunnen kuinka tuttu tunne alkaa hiipiä mieleen ja kehoon. Se muuttaa minut tiedostamattomammaksi minuudestani. Se hävittää tietoa kaikesta ympärilläni olevasta ja sallii minun oivaltaa asioita uudelleen. Mieli siirtyy tasolle, joka vastaanottaa asioita kuin olisi vasta syntynyt. Koen ihmettelyn autuaan tunteen taas pitkästä aikaa. Käsi. Miten helvetissä hermoratoja pitkin voikaan siirtyä käskyjä kädelle? Kaikki lähtee alitajuisesta ajatuksesta, joka muuttuu kehossani liikkeeksi. Uskomatonta. Mieleni on valunut lähemmäs tyhjän ajatusmeren pohjaa. Keho, aistit ja tiedottomuuden kömpelöt alkeet yhdistettynä mieleen, joka on elämänsä aikana oppinut asioiden nimet, muttei niiden merkityksiä. Ruoho on ollut aina "vain" ruohoa. Se ei ole ollut kasvi, joka on yhtä elossa kuin mekin. Meitä ei ole opetettu katsomaan ruohoa elävänä organismina. Ei ole opetettu, että jokainen nurmella kasvava vihreä kapea ruohonlehti on erilainen. Ja sen yhdenkin pienen lehden rooli maailmassa on tuottaa happea, jonka avulla se mahdollistaa mm. meidän olemassaolomme maailmassa. Jokainen elävä asia on yksilö, jolla on oma roolinsa ja paikkansa. Jokainen elävä asia elää yhtä vahvasti kuin sinäkin ja on yhteydessä kaikkeen, sillä se on yksi osa kaikkeutta. Kukaan ei ole opettanut asioiden kauneutta ja syvintä olemusta. Miksi se ei voisi olla peruskoulun oppiaine? Oppisimme itse elämästä, itsestämme ja toisistamme paljon enemmän jos kävisimme koulussa mielen ja kaiken olevaisen merkityksen oppiaineita. Nyt meidät aivopestään opettamalle meille yhden näkökulman absoluuttinen totuus, eli se mikä on taloudellisesti kannattavin vaihtoehto. Meidät kasvatetaan ylikansoitettuun ja alati vain kasvavaan yhteiskuntaan, jonka kestävän kehityksen on tuotettava meille lisää hyödykkeitä, jotta meille opetetulle elämän tarkoitukselle, eli rajattomalle halulle ja ahneudelle, saataisiin vastinetta, joka ei kuitenkaan tyynnytä haluamme vaan kasvattaa sitä entisestään. Valumme kiihtyvällä vaudilla vain lähemmäs lopullisen tuhon ammollaan retkottavaa mustanpuhuvaa suuta. Lopulta tuho nielaisee kaiken ja kuin taikaiskusta *zup*; ihminen häviää. Sitäkö me haluamme? Ja silti minulla on käsi, jota voin liikutella ja josta olen hyvin onnellinen. Pidän käteni ihmeellisyydestä. Pidän yhteydestä kehon ja mielen välillä. On turhaa rypeä noissa kammottavissa, lopullisen tuhon ajatuksissa, ne ovat vain tosiseikkoja, jotka eivät poistu ilman suoranaista ihmettä, mutta pelkkä niiden voivottelu ei tee maailmaa paremmaksi. Se tuo vain tiedon ja ymmärryksen sekaista tuskaa. Ainoa asia, mitä minä voin yksilönä tehdä, on elää oma elämäni niin hyvin kuin pystyn. Tehdä hyvää kaikelle.

Olen herännyt todella aikaisin ja minulla on ollut pitkä päivä. Väsymys alkaa vallata kehoani. Hiljalleen nouseva vaikutus voimistaa väsymyksen tunnetta, joka tuntuu hellästi puristavalta ottelta kehoni sisässä. Tunne lämmittää ja valuu siirapinhitaasti yhtäaikaa ylös ja alas velloen kehossani. Energiaa! Tarvitsen energiaa ja happea. Olen syönyt viimeksi 12 tuntia sitten. Syön jääkaapissa olevan valmiin ruisleivän ja juon mummon punaherukkamehua. Täytyn. Seuraavaksi haluan ulos hengittämään raikasta happea. Laitan kännykästä Digitally Imported radion Psychill kanavan valmiiksi korvilleni ja ehdin laittaa vasta pipon päähäni, kun hellä ja melodinen psytrance saa minut jo pauloihinsa ja alan nytkyttää vartaloani tasaisesti hakkaavan syvän basson tahdissa. Lopulta nytkytys kasvaa sulavaksi, mutta edelleen tahdissa nytkyväksi liikehdinnäksi ympäri asuntoa. Musikki vie ja vartalo liikkuu sen mukaan mitä tapahtuu. Joku olisi voinut kutsua sitä jopa jonkin sortin tanssimiseksi. Tanssin peilin eteen ja alan tanssia itseni kanssa, ja tuijotan itseäni silmiin ymmärtämättä aivan täysin sitä tosieikkaa, että peilin takana oleva olento on todella minä. Liian usein peiliin katsoessaan, katsoo peilikuvaansa eikä itseään. Alan tuijottaa tuota peilissä tanssivaa kummajaista silmiin ja huomaan, että nuo laajenneet pupillit tuijottavat takaisin. Jopa ahdistavan syvälle minuun. Tuijotan minua tuijottavaa minua silmiin varuillani ja se tuijottaa eläimellisesti takaisin. Tiedän sisimmässäni, ettei minua tuijotuksellaan vaaniva peilikuvani voi hypätä kimppuuni, mutta pidän sitä ensimmäisen hetken jopa jollain tasolla mahdollisena. Sitten uskallan katsoa tarkemmin. Varautunut minä hymyilee minulle ja alan tutkia hänen kasvojaan. Otan piponi pois päästäni tasan samaan aikaan kuin hänkin. Kaikki tapahtuu peilissä samalla tavalla kuten tässäkin. Katselen tuota olentoa; hiukset, viikset, parta ja kulmakarvat. Silmien, nenän ja suun muodostama varsinainen perusilme. Kosketan omaa naamaani ja ymmärrän tuntoaistin avulla, että peilikuvani on minä. Jokaisen ihmisen sisällä myllertää mieli. Niin myös tuon.. Hetkonen, ei. ”Peilikuva on vain surkea heijastus minuudestani . Aito ja ainoa minä on tässä”, ajattelen ja siirryn lasin takana olevan ohuen alumiinipinnoitteen heijastaman kuvajaisen tutkivasta tarkastelusta oikean itseni pään sisään. Olen tässä ja nyt. En tuolla. Tarvitsen rauhallisempaa musiikkia. Vaihdan radiokanavan Vocal Chilloutiksi. Miellyttävän rauhallista. Puen takin päälleni, laitan kengät jalkaani, otan pussin imeskeltäviä karamelleja mukaani, tarkistan että avaimet ovat mukana, nappaan hanskat käteeni ja lähden ulos.

Ulos meneminen on joka kerta sienissä niin kummallista. Se on kuin astuisi tyhjyyteen, tai pikemminkin laajuuteen. Taivas on niin kaukana. Minä olen niin pieni. Maailma on niin suuri. Sytytän tupakan ja taas se tuntuu keuhkojen raiskaamiselta, sillä hengitystiet menevät välittömästi tukkoon. Tämäkin tapahtuu minulle aina sienissä. Tunnen kehoni paremmin ja selvemmin. Tiedostan olevani jonkin sortin eliö, joka koostuu lihaksista, luista ja erilaisista olemassa oloni mahdollistavista elimistä, joita iho pidättää sisällään. Päätän imeä poskisavuja, mutta nekin tuntuvan kamalilta ja kurkkuni täyttyy limasta. On vaikea hengittää. Astmalääkekin jäi pois matkasta. Tupakka sammuu. Sytytän sen uudelleen ja poltan sen väkipakolla loppuun. Yskin ja syljen. ”Krää pthyi!” Olen päättänyt lähteä katselemaan kirkkoa, mutta katsellessani matkalla olevia puita, mietin, että miksi helvetissä menisin ihastelemaan tekopyhää ihmisen arkkitehtuuria, kun voin ihastella puita; Luojan, itsensä Elämänvoiman arkkitehtuuria. Kuinka jokainen koivun lehdetön oksa on omanlaisensa karu, mutta siksi niin kaunis käppyrä. Päätän vaihtaa suuntaa poispäin kaupungista. Lähden kävelemään päämäärättömästi vain pois hälinästä ja asuntojen paljoudesta. Pois pinoihin ja riveihin pakattujen ihmislaatikoiden järjestelmällisestä kaaoksesta. Kävelen paikalliselle urheilustadionille. Lumisen kentän keskelle on aurattu ja jäädytetty pieni luistinrata. Jäällä on vettä. Heittelen lumipalloja veteen ja kävelen jään poikki pois stadionin taakse, josta lähtee hiihtolatu. Lähden kävelemään latua pitkin ja hymyilen minua vastassa törröttäville puille. Sivelen niiden oksia kädelläni ja kävelen lepposita vauhtia löntyskellen puistikon keskellä. ”Täällä on upean näköistä!”, ihastelen ja pyörähtelen ympäri lumoutuen valkoisesta maasta törröttävistä mitä erilaisemmista selluloosan, hemiselluloosan ja puut muista kasveista erottavan ligniinin yhdistelmistä. Yhtäkkiä keinovalo heittäytyy vasten kasviojani ja säikähdän. Lähden nopeasti puolijuoksulla kävelemään takaisin, sillä ajattelen, että latua pitkin tulee moottorikelkka. Valo häviää. Se taisi olla auto. Huokaisen helpotuksesta tajutessani, että tuskin ainakaan se auto tulee hiihtoladulle. Nään kun varis lähtee pakoon viereisen puun latvasta auton valojen hälvettyä. Fiksu veto olla liikkumatta vaaran uhatessa ja lähteä karkuun kun vaara on ohi. Liike paljastaa, ajattelen ja jatkan matkaani samaan suuntaan kuin varis, kohti määränpäätäni – pois kaupungista. Saavun lopulta meren rantaan. Tuuli painaa vasten minua ja minun on pakko laittaa huppu päähäni. Meren rannalla on muutamia uimakoppeja. Kahlaan yhteen ja kurkkaan kopin seinän ja katon välisestä raosta toiselle kopille. Entä jos joku tyyppi olisi kurkannut sieltä takaisin? Olisinko morjestanut? Entä jos hänkin olisi ollut tripillä! Mikä yhteensattuma se olisikaan ollut! Ajatukset kutkuttavat ja jännittävät, mutta pian huomaan, että ne eivät kuitenkaan voisi olla juuri millään todennäköisyydellä totta. Kahlaan upottavassa rahisevassa, jäätyneessä vesikidekasassa kopista merelle ja tullessani paljaalle, vaikkakin sohjoiselle jäälle, huomaan, että vieressäni olisi mennyt tamppautunut kelkkaurakin. Naurahdan typeryyttäni ja lähden kävelemään voimakkaana tuivertavaa luonnon puhaltavaa voimaa vasten. Sataa räntää, joka kastelee naamaani. Katson taakseni ja haluan nähdä rannan kauempaa. Juoksen jonkin matkaa pitkin litisevää jäätä ja annan märkien lumihiutaleiden läsähdellä kirpeinä ja pistävinä klöntteinä naamalleni. Pysähdyn ja käännyn. Katselen rantaa miettien, että tuossa se menee; vesimaailman ja kasvimaailman raja. Puut kurottautuvat uhmaavasti oksiaan roikotellen vasten tuulta ja tuuli painaa niitä kaikin voimin takaisin maalle selvästikin huutaen, että ”Ette kyllä perkele tule tänne!”. Kaksi aivan omaansa maailmaa, jotka kuitenkin ovat samaa kokonaisuutta. Ihastelen hetken maisemaa ja leikin mielikuvalla. Tuuli ja räntäsade saavat minut halajamaan suojaa ja lähden takaisin maalle. Löydän takaisin ladulle. Tuuli rauhoittuu päästessäni puiden keskuuteen. Sadekin lakkaa. Tunnelma muuttuu rauhalliseksi ja miellyttäväksi.

Palaan ajatuksissani keskustan ihmistiiviistettä tihkuvaan olemukseen. En halua koskaan asua loppuelämääni niin, että ylläni, allani ja jokaisella sivuillani elää joku puolituttu tai puolituntematon. Ei omaa pihaa tai vapautta istuttaa mitä kauneimpia kukkia tai punaisilla marjoillaan ilahuttavia kirsikkapuita ilman jonkun lupaa. Ei vapautta perustaa perunamaata eikä heittäytyä alasti nurmelle tai lähteä sateeseen juoksemaan. Ei lupaa elää ilman muiden tuijottavia katseita. Ei lupaa elää ilman pelkoa. Enkä oikein edes ymmärrä miksi asun nyt niin.. Jotenkin minä vähän pelkään ihmistä. Yhtäkkiä inspiroidun pelostani ja keksin semi kliseisen tarinan pienestä linnusta. Tarinassa lintu oppii, kuinka julma ihminen on maailmalle. Huomaan, että vieressäni, puiden keskellä on kuin taikaiskusta amfiteatteri, joka on peittynyt painavana peittona makaavan lumen alle. Kahlaan upottavan, kylmän lumipeiton läpi tehden reikiä hauraan peiton kanteen. Huomaan puolessa välin kahlausmatkaani, että taas vieressä olisi mennyt valmiit jäljetkin. Naurahdan jälleen typeryyttäni. Kapuan amfiteatterille, katsahdan yleisön istuimia kohti ja selkäpiitäni pitkin menevät kylmät väreet. Tässä on oikeasti näytelty. Alan pitämään ääneen esitystä, joka kertoo pienestä linnusta joka livahtaa yöllä salaa äitilinnun siiven alta tutkimaan yksin pelottavaa ja kummalista ihmisten maailmaa pyrähdellen puun oksalta toiselle. Hiippailen teatterin lumisella lavalla ja esitän lintua, joka on saapunut ihmisten maailmaan. Katselen teatterin lavalla olevien porttien yli kohti läheisiä kerrostaloja ja huomaan kun nuorukainen lähtee kävelemään polkua pitkin ja hänen vierellään koira juoksee vapaana pitkin... Ei sittenkään polkua, vaan hiihtolatua, joka johtaa suoraan amfiteatterin ohi. Voihan paska! Muutuin äkkiä oikeasti pikkulinnuksi! Tiputtaudun hiljaa teatterin lavalta alas hankeen. En ehdi enää takaisin hiihtoladulle ilman, että poika näkee minut. Entä jos koira tulee tänne ja paljastaa olinpaikkani? Koirillahan on erinomainen hajuaisti. Hivuttaudun alas ja tarkastelen välillä tilannetta. Sieltä he tulevat. Askelten rapina rapsauttaa tasaiseen tahtiin selkäpiitäni ja saa aikaan pelon ja pakokauhun kylmiä väreitä. Painaudun tiukasti vasten amfiteatterin kylmiä betonisia perustuksia matalana, matalampana. Nyt liikkumatta. Liike paljastaa. He ovat kohdalla. 15 metrin päässä. Koira tepsuttelee haistellen edellä ja pysähtyy, mutta ei käänny jälkiäni pitkin. Luojan kiitos! En uskalla vielä liikkua, saati edes hengittää, joten seuraan tilannetta kauhusta kankeana ja vaihdan turvallisen välimatkan päästä toiselle puolelle piilopaikkanani toimivia perustuksia. Umpihanki kahisee ja ratisee kovaan ääneen. Yritän ottaa mahdollisimman isoja harppauksia. En huomannut, että latu tekee pienen lenkin. Poika ja koira kävelevät nyt takaisin. Nyt kuono ja naama ovat minua kohti. En voi enää liikkua, liike paljastaa. Huomaan, että latu menee toiseltakin puolelta amfiteatteria. Juuri siltä kohtaa, missä kyyhötän. Voihan helvetti. Latu menee aivan tuosta vierestä TAAS! Jos minua ei pelottaisi ja hävettäisi näin paljon, repeäisin varmasti nauramaan, mutta nyt muut tunteet vievät selkeän voiton eikä nauru tulisi kuuloonkaan. Painaudun pieneksi keräksi maata ja betonia vasten kuin pikkulintu, joka painaisi päänsä omien siipiensä suojaan. Häpeän pelko valtaa ajatukseni, entä jos tällä kertaa koira tuleekin tänne ja nuorukainen äkkää minut. Mitä sanon? En voi edes kuvitella mitä änkyttäisin, joten painaudun vain tiukempaan kyykkysikiöasentoon. Sieltä he tulevat ja voi ei! Poika nakkelee koiralleen keppiä! Entä jos keppi lentää minun viereeni? Yhtäkkiä poika kutsuu koiraa! Onko koira lähtenyt juoksemaan minua kohti? Entistä suuremman kauhun valtaamana tunnen kuinka pelko repii rintaani ja sydän pamppailee rinnassa niin kovaa, että vaikka jokapuolelta tunkeutuva märkä kylmyys valtaa kehoani hiljalleen, rintani on kuin hehkuvia nauloja täynnä. Olen juuri ja juuri nurkan takana piilossa enkä enää uskalla katsoa. Pian poika ja koira olisivat aivan vieressäni ja voisivat nähdä minut. Toista huutoa ei kuulu. Menee hetki. Keppi lennähtää ladun viereen ja koira hyppää hakemaan sen. Kohdallani poika irroittaa kepin koiran suusta ja suunnittelee uutta heittoaan, jonka hän päättää kohdistaa..minusta juuri poispäin. Ja sitten hän jää paikoilleen katsomaan koiran kömpelöä pomppimista lumihangessa kepin perässä. Odottaako hän koiran tuovan kepin ja heittää sen sitten toiseen suuntaan? Koira tuo kepin pojalle ja käskee koiraa irroittamaan kepin. Poika empii hetken ja heittää kepin samaan suuntaan kuin edelliselläkin kerralla ja lähtee kävelemään eteenpäin koiran singottua pomppimaan hankeen kömpelösti kuin hukkumaisillaan vedestä itseään ylös riuhtova jänis. Huh! Huokaisen helpotuksesta ja pystyn pienin askelin alkaa nauttia näystä. Kahden eri lajin edustajan välisestä sanattomasta yhteydestä. Kauniista ja leikkisästä mahdollisesta iltarutiinista. Ja osittaisesta koiran ulkonakäytön fyysisestä pakosta, joka on kuitenkin yhdenlainen lyhyt vapauden ja keskinäisen rakkauden kahleiden yhdistämä meditatiivinen matka. Nuorukainen ja koira häviävät betonisen ihmislokerikon uumeniin. Omaan pesäänsä. Lintu selvisi matkastaan hengissä, mutta yhtä kokemusta vahvempana. Rohkenen nousta ylös ja päätän nauttia savut ”pelkääjän paikalla”. Banaanibluntti maistuu mukavalle ja sienien vaikutuskin on jo laantunut hieman. Katselen edessäni olevan koivun runkoa. Näkökentän keskellä oleva runko seisoo jylhänä ja liikkumatta, kun kauempana taustalla oleva puusto lainehtii rauhassa myrskyävässä kaasujen seoksessa. Upeaa ja kaunista luonnon tanssia. Ennen kuin saan poltettua savutikkuni loppuun, rahaan kylmettyneen ruumiini lumen läpi ladulle, kopistelen kenkäni, ja lähden asuntoani kohti. Kylmä alkaa vallata kehoani ellen liiku. Poika ja koira pyörivät vielä mielessäni. Mietin kuinka itsekin olen käyttänyt koiria metsässä ja nakellut keppiä samaan tyyliin. Vaikka koirien ulkoiluttaminen on pakollista, niin voihan se olla aivan pirun mukavaa!

Matkalla asunnolle mietin ihmisten välistä rakkautta. Kuinka velvoittavaa ja haikeaa se onkaan! Se on sitoutumista ja huolta toisesta. Ei enää voikaan tehdä asioita samalla tavoin kun yksin. Täytyy valita tekonsa toisen kautta. Ja kuinka kiehtovaa se toisaalta taas onkaan! Oma itsenäinen mieli tekee henkisen vetovoiman ja loputtoman mielenkiinnon kautta sidoksen toiseen mieleen. Se on syvää ja miellyttävää. Rakkaudessa luovutaan yksityisestä yksinäisyydestä ja jaetaan se toisen yksityisen yksinäisyyden kanssa. Tutustutaan toisen yksinäisyyden tilaan, ja tehdään kahdesta yksinäisyydestä yhteinen yksinäisyys. Se on yksinäisyyksien keskinäinen metamorfoosi, mutaatio. Yksinäisyys pysyy, mutta sen merkitys muuttuu erilaiseksi. Tilassa on edelleen kaksi erillistä, yksinäistä mieltä. Ne toimivat samassa tilassa itsenäisinä, mutta kun kaksi erilaista itsenäistä yksinäisyyttä kohtaavat, syntyy aivan uudenlainen tila. Jokaisen ihmisen välillä oleva tila on aivan erilainen. Ja rakkaus on sitä, että molemmilla on hyvä olla toisen kanssa samassa tilassa. Se on myös ymmärrystä. Toisen kenkiin astumista, sekä välillä myös etäisyyden ottamista. Oman tilan antamista, sillä jos ei pääse rakastamaan välillä yksin itseään, ei voi rakastaa toistakaan. Pidän yksinäisyydestä ja olen oppinut vuosien varrella rakastamaan itseäni ja omaa seuraani. Olen mielestäni suorastaan loistava tyyppi! Nautin seurastani ja minulla on hyvä olla itseni kanssa. Yksinäisyys on oikeastaan vähän väärä sana, sillä emme ole koskaan itsemme kanssa yksin (olisiko kenties itsenäisyys parempi?). Niin paradoksaalista kuin se onkin, olet aina vähintään itsesi kanssa. Ja sinä itse olet ainoa, joka on absoluuttisesti ja aina kanssasi. Se on väistämätöntä.

Kun pääsen asunnolleni, muistan, että minulla on Aldous Huxleyn kirja, nimeltä Saari. Uskomaton utopinen tarina ideaalisesta saarelle järjettömästä ulkomaailmasta eristäytyneestä yhteiskunnasta, jonka perustukset on valettu ”buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta, liberaaleista läntisistä arvoista sekä psykologisista että filosofisista opeista”. Kirjan yhteiskunta olisi (ainakin jossain vaiheessa maailman kehitystä ollut) mahdollinen. Kirja on opettanut minulle uusia asioita ja uusia, fiksuja ja hyväntahtoisia näkökulmia arkielämään, joista osan tahtoisin ottaa osaksi elämääni. En halua kertoa tuon enempää sen sisällöstä. Mutta suosittelen ehdottomasti lukemaan! Siinä on paljon vanhan, ainakin puolittain valaistuneen viisaan miehen ajatuksia. Kirja on viimeinen kyseisen kirjailijan teoksista. Hän sai sen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Noh, joka tapauksessa. Riisun itseni alasti. T-paitani tuoksuu raikkaalle tervalle ja metsälle, suorastaan huumaavan hyvälle. Aivan kuin tervan tuoksu olisi käynyt pesemässä kasvonsa kesäisen metsän siimeksen lähteessä ja imeytynyt sitten paitaani. Haistelen paitaani useaan otteeseen ja hymyilen uskoen, että tuo tosissaan on minun tuoksuni. Menen lopulta sänkyyn pehmeän peiton alle, avaan kirjan kannet ja alan lukea viimeistä lukua, jonka olin jättänyt alitajuisesti juuri tätä hetkeä varten. Luen uskomattomimman, kauneimman ja samalla myös kamalimman koskaan lukemani kirjan luvun. Haukon henkeä, nauran, suren, kauhistun ja rakastan tarinaa sieluni silmin. Kirja loppuu ja *pam*, olen kuin paistinpannulla sielun takaraivoon huitaistu. Upeaa.. Kerrassaan upeaa.. Käyn tupakalla, pesen hampaat ja katselen itseäni vielä hetken alasti peilistä muistuttaen vielä itseäni siitä ihmeestä, että minulla on mieli. Olen tyytyväinen ja onnellinen juuri tässä ja nyt, vaikka tiedostankin, että mikään ei ole ikuista, vaikka kaikkeus on pohjimmiltaan ikuista. Kaikki vain päättyy aikanaan, tai ainakin muuttaa muotoaan. Mutta minkäköhänlaisesta ihmeestä tämä alati muuttuva ikuisuus on alkanut?