Tässä yritys kuvata jotain hamppukeksien ja sienten yhdessä aikaansaamasta olotilasta. Tässä vain pieni osa kaikesta mitä tuli koettua, mutta toivottavasti jotain olennaista. Ja eihän näitä koskaan sanoiksi pysty kunnolla muuttamaan :S
Olin kutsunut kaverini luokseni viettämään perjantai-iltaa ja syömään hamppukeksiä. Söimmekin hänen saavuttuaan kumpikin yhdet keksit noin puoli seitsemän aikaan illalla. Odottelimme vaikutuksia, ja niitä alkoikin tuntua siinä vajaa tunnin kuluttua syömisestä. Pari tuntia keksien syömisestä molemmat alkoivat olla jo tuntuvasti pilvessä.
Keskustelumme ajautui ennen pitkää sieniin ja sitten kaivoinkin hetken mielijohteesta esiin laatikossani lojuneet vajaa 4 grammaa kuivattuja cubensiksia, ja kysyin josko kaveria kiinnostaisi nauttia ne jälkkäriksi. Hän piti ideaa toteuttamisen arvoisena, siispä jaoimme määrän tasan ja rouskutettiin menemään. Melko pian olo alkoi muuttua sellaiseksi, mitä ei pelkästä pilvestä seuraa. Aikaa oli kulunut varmasti alle tunti ja sienet tuntuivat nousevan vauhdilla. Tässä vaiheessa tajusin jo, että syödyt hamppukeksit tulevat vaikuttamaan trippiin huomattavasti, sillä aikaisemmat sienikokemukset samoilla määrillä eivät ole lähteneet koskaan yhtä intensiivisesti käyntiin. Lisäksi molempien viime ateriasta oli vierähtänyt jo useampi tunti aikaa ja keksien syömisen sivussa oltiin juotu pari pannullista vihreää teetä.Päätettiin, että lähdetään ulos ennen kuin vaikutukset olisi sellaisia, että ei päästä enää liikkeelle, koska emme halunneet jumahtaa sisään.
Pääsimme ulos ja siellä oli kaunis talvisää, lunta sateli hiljalleen. Kävelimme katua ylöspäin ja koko ajan tuntui enemmän ja enemmän siltä, että olisi kiva päästä pois ihmisten ilmoilta, sen verran jännäksi olo oli muuttumassa. No ohitettiin siinä kuitenkin parit koiranulkoiluttajat ilman suurempia kuumotuksia. Kävellessä talojen seinät alkoivat täyttyä kauniista visuaaleista. Kuljimme kohti pienempää metsään vievää hiekkatietä, sillä siellä varmaan olisi rauhallisempaa. Hiekkatiellä pysähdyimme hetkeksi ja suljin nopeasti silmät, mutta ne oli pakko heti avata, sillä olisin muuten unohtunut oman mielen sokkeloihin matkustelemaan. Jatkoimme kävelyä ja ympäröivä metsä alkoi näyttää uskomattoman kauniilta ja rauhalliselta. Lunta sateli hiljalleen ja komeat männyt ulottelivat suurilla oksillaan joka suuntaan hyvin kolmiulotteisesti. Sekä mieli, että maisemat avartuivat avartumistaan. Jossain vaiheessa pysähdyttiin taas ihmettelemään edessä nousevaa synkkää metsää, joka oli kauneimpia asioita, mitä olen koskaan nähnyt. Hamppu vaikutti hyvin selvästi myös tripin visuaaliseen voimakkuuten samoin kuin varmasti hämärä metsäkin. Oksastoista muodostuvat kuviot olisivat voineet olla jonkin kauhuleffan maisemia, mutta silti niin kauniita, että ne eivät pelottaneet.
Jatkettiin matkaa ja erään sillan kohdalta käännyttiin taas pienemmälle ja pimeämmälle metsäpolulle. Söin tässä vaiheessa vähän lunta, ja se tuntui sillä hetkellä todella siistiltä kun mietti kuinka ympäröivä lumisade kulkee kauttani ja joskus palaa takaisin osaksi suurta kiertokulkua... Visuaalit voimistuivat yhä ja poistuimme tieltä ja kävelimme pimeään metsään, joka tuntui enemmän turvapaikalta kuin pelottavalta. Kuusten katveeseen oli hyvä pysähtyä hetkeksi, sillä suuntavaisto oli täysin hukassa ja visuaaleista täysi metsä puski päälle samannäköisenä joka suunnasta. Ajattelin, että täällä sitä varmaan pitää odotella kunnes olo hieman tasaantuu. Toisaalta ei tuntunut huonolta olla metsässä enkä hätäillyt, vaikka siellä olisi joutunut viettämään pidemmänkin aikaa. Mietin kuinka monet eläimetkin elävät talvisissa metsissä vailla huolia ja ihmisetkin ennen muinoin. Oli aika primitiivinen tai eläimellinen olo. Jossain vaiheessa lähdettiin kuitenkin harhaillen etsimään tietä ulos metsästä. Välillä kaverini hävisi näkyvistä, mutta sekään ei pelottanut kun tiesin, että tullaan löytämään toisemme aikanaan.
Löysin jossain vaiheessa pellon reunaan ja näin kaverini myös kävelemässä siellä vähän kauempana ja juoksin hänet kiinni. Juokseminen tuntui mahtavalta ja metsän jälkeen taivas ja peltoaukea olivat huikaisevan kauniita. Pellon reunassa olevat pyöreät valkoiset heinäpaketit kutsuivat minua ja hyppäsin yhdellä loikalla sellaisen päälle ja jatkoin eteenpäin hyppelehtien niiden päällä. Siinä hyppiessä heräsi todella tarkka kehotietoisuus ja tajusin kuinka tärkeää kehon tunteminen ylipäätään on ihmiselle kaikessa toiminnnassa. Jossain vaiheessa heinäpaketteja oli kasattu toistensa päälle ja niiden päällä kiipeily muuttui haastavammaksi, mutta hauskemmaksi. Oikeastaan se oli niin hauskaa, että ei voinut olla nauramatta. Tipuinkin jossain kohtaa sieltä alas, mutta sekin vain nauratti.
Palasin kävelemään normaalisti pellon reunaan ja itseä ja ajatuksia alkoi olla pikkuhiljaa jo helpompi kontrolloida, eli tripin huippu oli jo ohitettu. Olo oli hyvin läsnäoleva ja täydellisen rentoutunut. Jokaiseen pieneen asiaan pystyi keskittyä täysin, samalla kun myös kokonaisuus oli hyvässä ymmärryksessä ja järjestyksessä. Muunmuassa lumen keskellä soliseva puro, vieno lumisade ja kaikki muu muodostivat täydellisen harmonian. Tajuttiin kuitenkin, että moista harmoniaa on mahdotonta tallentaa tai kokea samanlaisena uudestaan, ja kaikki on siis vain yhtä ainutlaatuista performanssia tässä hetkessä.
Taivaan pilvet elivät vielä melko voimakkaasti ja todella kauniisti ja tilan tuntu peltomaiseman ääressä oli jotenkin todella selkeä. Tähän pisteeseen mennessä olimme kulkeneet kotoani varmaan lähemmäs viisi kilometria ja kuluneesta ajasta ei ollut hajuakaan. Kuitenkin sekä kehossa, että mielessä alkoi tuntua pientä uupumusta kaiken tapahtuneen seurauksena.
Nyt käytiin jo suht selkeitä ja omasta mielestämme hyvin kekseliäitä keskusteluita kaverini kanssa, mutta niiden sisältöjä en tarkkaan muista. Mutta mietittiin muunmuassa sitä, että mitä tästä kaikesta jää käteen. Hetki sitten oltiin todella suurten merkitysten äärellä, mutta nyt se kaikki tuntui jotenkin valuvan läpi sormien jonnekin tavoittamattomiin. Mutta kyllä niitä käteen jääneitä asioita alkaa tässä parin päivän jälkeen löytyä kuitenkin. Kuten tietynlainen olemisen helppous ja kehon kuuntelu yms. vaikea selittää, mutta ymmärtää ken ymmärtää.
Oltiin siis nyt jo käännytty kotimatkalle ja käytiin välillä metsän suojissa taas fiilistelemässä ja mietittiin, että lapsuuden metsäleikit ja muu metsissä vietetty aika varmasti helpottivat tripillä sieltä turvan löytämistä ja jollekin toiselle paikat, joissa olimme olisivat saattaneet olla helvetillisiä paikkoja olla tripillä.
Kotiinpäin kävellessä trippi laski hiljalleen ja juttelimme monenlaisia jänniä juttuja ja mietittiin, mitä äsken oikein tapahtui. Oli myös mielenkiintoista ohittaa samoja paikkoja, joissa oltiin oltu muutama tunti sitten ihan toisenlaisissa olotiloissa.
Kotiin päästyämme olimme väsyneitä matkalaisia. Kuunneltiin vielä vähän musaa ja keitin meille iltapalaksi kaurapuuroa, joka syötiin mustikoiden kera hyvällä ruokahalulla. Sitten kaverini lähti omaan kotiinsa ja minulle uni maittoi pian.
