Aina aiemmin olen syönyt sieniä - tai yleensäkin psykedeelejä, hieman pieleenmenneissä settingeissä, liian pienillä annoksilla. Pääosin kokemukset sienistä siis ovat olleet melkosen nihkeät, mutta kuitenkin vaikuttaneet jälkikäteen positiivisesti. En ole aiemmin pystynyt keskittymään itse trippiin, vaan huomio on kiinnittynyt muiden eleisiin ja puheisiin..

Tämä oli siis seitsemäs sienimatkani, jonka suoritin vihdoin ja viimein vain itseni seurassa! Kumppanina toimi 2g Cubeja.
Sienet polttelivat peilipöydän laatikossa pari viikkoa, ennen kuin tuli sopiva väli trippailulle. Olin edellisenä päivänä päättänyt, että huomenna on sen aika!
Jännitti aluksi, mitenhän selviän yksin kahdesta grammasta sieniä, mutta luotin mielenterveyteeni - onneksi!

Siivosin asuntoni, kävin suihkussa ja söin sienet aamupalaksi jugurtin ja banaanien seassa. Istuin rituaalinomaisesti lattialleni ja lusikoin setit suuhun. Velmu kihelmöinti valtasi kroppani ja mieleni; "Se on menoa nyt..   "

Asetuin meditoimaan hetkeksi ja tunsin valtavaa keskittyneisyyttä ja kiireettömyyttä. Olo keveni ja alkoi huvittamaan mielikuva itsestäni. Täällä se vaan lintsaa koulusta ja trippailee pikkuyksiössään, ai että se olikin hauska ajatus.. 
Musiikki oli juuri sopivaa. Laitoin soimaan trippi FAQ:ssa suositellun the Orbin Adventures beyond the ultraworld -albumin. Sen jälkeen olin laittanut soittolistalle Solar Fieldsiä.

Makasin sängylläni alkovissa pehmolelu kainalossa. Nousut alkoivat ja pieni kuvotus sen myötä. Onneksi ei tullut sen suurempaa vatsanväännettä hyvien alkuvalmisteluiden tähden :-D Mutta kokoajan kusetti. Kävin varmaan vartin välein vessassa. Mietin jo vaiheessa, että tulkoot housuun.. Pidin vieressäni aivan ihanan tuoksuista saippuapalloa ja nuuhkin sitä aina välillä niistä vivahteista huumautuen.. Jännä, miten erilailla käsitys hajustakin muuttuu laajentuneessa tajunnantilassa. Ikäänkuin olisi maistanut sen ihanan tuoksun, jotenkin..

Nousut tasoittuivat, ja muistan vain seuraavan ajatukseni.. Nyt sitä mennään. Ja kovaa! Tässä vaiheessa tiesin, että matkasta tulee hyvä, sillä tiesin myös - että se mitä tapahtuu, tapahtuu. Yksinkertaista.

Mittasuhteet olivat ottaneet uutta muotoa ja kaikki matosta kattoon oli vääntynyttä ja niin kovin pienen näköistä
Asetuin lattialleni makaamaan X-asentoon. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Totesin vain, että antaa tulla hitto vie! Ja bam - en muista valitettavasti seuraavista hetkistä mitään.. Paitsi sen, että totesin kaiken olevan hyvin, olevani turvassa. Ja itkin lattiallani helpotuksesta ja onnesta. Mikään ikävä ei ollut läsnä siinä hetkessä. Olo oli lohdutettu.
Jostain syystä koin että edesmennyt isoäitini (jota en ole koskaan nähnyt) olisi ollut turvanani.

Vaihdoin Pink Floydin soimaan, eikä se ole koskaan kuulostanut niin saakelin hyvältä.
Siirryin sängylleni ja piehtaroin pehmeässä peittokasassa kokonaisvaltaisen euforian vallassa ja elin musiikkia.
Olin musiikki.
Silmien ollessa auki fraktaalikuviot valtasivat seinät ja katot. Ne oli kauniita.
Mutta enemmän minua viehätti se kokonaisvaltainen olo, joka mun kropassa ja koko olemassaolossa vallitsi. Makasin onnesta puutuneena ja totesin; Mikä KOKEMUS!
En lähtenyt sen enempää tutkimaan mielenmaisemiani, halusin vain elää sen hetken, täysin huoletta. Tajuntani varmasti piti huolen asioista, joita mielen päällä oli, mutta minä vain nautin siinä ohessa. Löysin turvan itsestäni. Ei tarvinnut turvautua kenenkään toiseen. Se tuntui huikealta. Mutta samalla koin yksinäisyyttä.

Huipun hiljalleen laskiessa, aloin tuumia ulos lähtöä. Olin käynyt haukkaamassa happea ikkunasta ja ai, se tuulenvire ja kaikki.. Ulos oli päästävä.
Pukeutumisesta ei tietenkään meinannut tulla mitään.
Aikani äimättyäni aloin kaipaamaan seuraa. Muistin, että onhan mulla mahdollisuus jutella jollekin!
Kävin fb:ssä katsomassa meininkiä, juttelin parille ystävälle ja keräsin hieman itseäni, jotta pääsisi metsään kävelylle. Tässä välissä kävin myös myörimässä peittojen seassa, ja ymmärsin miksi se on erään tutun lapsenkin mielestä niin hauskaa. 
Tuijotin myös peiliin pitkän tovin ja tarkastelin itseäni. Tunsin oloni niiiin kovin kauniiksi!

Skarpattuani olin jo melkoisen toimintakykyinen. Lähdin aurinkolasit varustautuneena sateenvarjon kera (ei edes satanut..) kohti lähimetsää!
Jännittihän se. Isot koneet jylläsivät rakennustyömaalla ja äänet olivat vähintäänkin psykedeelisiä ja KOVIA! Vastaantulijat eivät kuumottaneet mitenkään järjettömästi, sillä sain psyykattua itseni mukavan letkeään olotilaan. Aurinkolasien takaa oli hauska tarkastella maailmaa.

Saavutettuani metsän rauhotuin kunnolla. Äänet jäivät taakse ja edessä oli vain silminkantamattomiin ihanaa, vihreää metsää! Kävely oli erittäin meditatiivista ja rentouttavaa. Ötökät surisivat näkökentässäni niin kummallisen merkittävällä tavalla, että jäin suu auki ihmettelemään <3 Mielessäni liikkui ajatus..
"Tänne ihminen kuuluu. Ei tuonne betonin ja mekastuksen keskelle. Tästä on nautittava, kun on vielä mahdollista.."
Aloin tuntea tunnin kävelyn jälkeen suunnatonta nälkää ja väsymyskin alkoi jo hieman painaa. Tulin takaisin kotiin. Ai että, oli itsensä ylittänyt olo! Tarkennuksena, olen kärsinyt aika pahasta sosiaalisesta ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Olin iloinen, että pystyin luottamaan itseeni niin paljon, että tohdin lähteä sienissä ulos yksin!

Kotiin saavuttuani hengailin rauhallisissa tunnelmissa sängyllä, välillä koneella..  Puristelin kroppaani ja naamaani, se tuntui niiin hauskalta.. Koitin ottaa laskuvaiheestakin ilon irti, vaikka olisin kaivannut seuraa. Mietinkin, että vaikka tämä kokemus oli mahtava yksinkin, kyllä sen jakaminen olisi vielä huikeempaa, etekin silloin jos saisi käpertyä jonkun kainaloon lopuksi. Hörpin mehua ja söin hedelmiä. Mikä makunautinto <3

Kellon lähennellessä neljää olin jo aika maan tasalla. Otin lämpöisen suihkun, keittelin kahvia ja tein ruokaa. Ikään kuin valmistauduin uudestaan uuteen päivään. Lähdin ulos ystävääni tapaamaan klo 17 jälkeen leveä hymy kasvoillani.

Summasummarum: E-rit-täin positiivinen kokemus! Valasi uskoa itseeni ja omaan sisäiseen voimaani. Uskon, että tässä tulevan viikon mittaan päässä lennelleet kelat alkaa avautua.
Mietinkin, että ehkä minun on tarvinnut trippailla yksin, ennen kuin pystyn sen tekemään vapautuneesti myös muiden ihmisten seurassa. Oma koti oli kuitenkin loistava turvallinen 'opettelupaikka'.
Koen että sosiaaliset pelkoni vähenevät tämän myötä, enkä anna niille valtaa. Hyväksyn itseni paremmin. Uskon, että tulevina aikoina pystyn elämään vapautuneemmin. Aika näyttää.