Tää on eka kerta, kun kirjoitan tänne kokemuksistani julkisesti, mutta haluan jakaa tämän saman sairauden kanssa kamppailevien kesken. Mikäli tämä teksti on jotenkin vaikeasti ymmärrettävää tai virheitä täynnä, johtuu se varmaan siitä, että otin reilut kaksi tuntia sitten 1,5 grammaa golden teacher -sientä.
Olin viime viikolla ensimmäisellä kesälomaviikollani perheen kanssa Turkissa, kun tokana vikana iltana vasen ohimoni räjähti. Ei hätää, tuttu juttu, Hortonin syndrooma tuli taas kylään.
Edellisestä kerrasta olikin jo tasan kaksi vuotta, joten olihan tämä jo odotettavissa. Viime kerralla pääsin kivusta eroon kertaheitolla, kun otin noin 0,5 grammaa sientä teen joukossa. Psykedeelisiä vaikutuksia ei ollut, mutta päänsärky tuli parin tunnin päästä takaisin voimakkaampana, mutta erilaisena. Sitten se katosi, eikä tullut takaisin.
Siis paitsi nyt. Kaksi vuotta myöhemmin. Ja tänään illalla päätin taas tuhota Hortonin sienillä.
Lensimme viime yönä suomeen klo 05 aamulla ja heräsin puoli ysi. Olin siis koko päivän väsynyt ja huolissani hieman tästä illasta. Olin nimittäin kipusarjan alkaessa jo viime perjantaina päättänyt, että tänään otan sienisatsin.
Ryhdyin keittelemään teetä klo 21 väsymyksestä huolimatta. Vaimo ja poika katselivat telkkaria toisella puolella huoneistoa. Se myös arvelutti hieman, koska en halunnut sekoilla lapseni edessä. Olinkin päättänyt, että poistun asunnosta heti, jos tatit alkavat vaikuttaa.
Minulla oli pussissa 1,7 grammaa golden teacheriä. Minua kieltämättä houkutti tällä kertaa ajatus myös hyvistä fiiliksistä sen ohella että päänsärky katoaisi. Taustalla oli kokemus uudelta vuodelta 2000 kun parhaiden ystävieni kanssa vedettiin elämämme trippi koh samui saarella thaikuissa.
Sekoitinkin hyvin nopeasti pussin sisällöstä noin 1,5 grammaa teehen, ja puristin sitruunaa ja hunajaa päälle. Kärsimättömänä ja varsin kokemattomana sienten käyttäjänä huomasin pian, että tee oli hulahtanut kurkustani alas varsin vauhdilla ja pureskelin viimeisiä tatin palasia suussani.
Pistin biitin huuleen ja ryhdyin katsemaan ympärilleni. Edellistä tripistä oli siis 14 vuotta, kunnes yhtäkkiä tajusin, että kohta mennään. Huikkasin vaimolle, että lähden käymään kaupassa ja painelin asunnosta ulos.
Rappukäytävässä tokan kerroksen kohdalla naapurin ovet löivät vasten kasvojani, koska ne muuttuivat uskomattoman punaisiksi. Sisäpihalle päästyäni polveni menivät puuroksi, ja roskiskatoksella jouduin tovin kasaamaan ajatuksiani samalla kun sulloin roskapussia talousjätesäiliöön.
Pysähdyin automme luona ja katsoin sivupeiliin. Pupillini olivat muttuneet laajoiksi ja näytin lähinnä pesukarhulta. Silti uskaltauduin ulos kävelemään.
Tässä kohtaa lienee paikallaan mainita, etten lähtenyt koko iltana henkisesti täysin tripille, vaan pystyin pitämään ajatukseni skarppeina, vaikka maisema muutti alati muotoaan varsin rajusti.
Suuntasinkin läheisen puiston läpi ja ajattelin mennä veneelleni kerämään ajatuksia kasaan, kun voimakas pahoinvointi iski. Tiesin, että kuuluu asiaan ja se meni ohi noin vartissa.
Päästyäni veneelle lähti koko laituri elämään. Sen betoni pinta muutti muotoaan mitä uskomattimimpiin muotoihin. Aina kun se rupesi näyttämään jopa pelottavalta, niin katsoin merelle, jonka auringonlasku sinisine sävyineen ja ohi lipuvine veneineen rauhoitti laiturilla riehuvan myrskyn. Kieltämättä se oli yksi upeimmista visuaalisista näyistä, joita olen psykedeeleillä saanut.
Tämän jälkeen mietin, että pisäitikö minun ryhtyä toviksi kalastamaan. Kaivoinkin jo ahvenien pyyntiin tarkitetun jigi-vapani esille, mutta koin heti perään illan suurimman henkisen kokemukseni. En halunnut pyytää kalaa huvikseni, vaikka olenkin aina päästäneet ne vapaaksi, ellen ole tavoitellut ruokakalaa perheemme illallispöytään. "Kala on kaveri, ei sapuska", huomasin hokevani kerta toisensa jälkeen.
Sitten vaimoni soitti ja kysyi missä viivyin, hän ja poikani odottelivat yhä jäätelöitä, jotka olin luvannut tuoda. Huomasin, että tunti oli vierähtänyt varsin nopeasti.
Lähdin kohti kotia, mutta päätin oikaista erään puiston läpi. Pysähdyin pissalle erään suuren puun juurelle, kunnes huomasin, että sen runko eli omaa elämäänsä. Kaarna oli paikoitellen kuin hienoin vuoristo mitä olen nähnyt. Siinä taisi mennä vartti puuta tutkiessa.
Puiston laidalla tapasin vielä erään tutun valokuvaajan. Valittelin väsymystä, eikä hänkään huomannut minussa mitään outoa. Jätin kuitenkin kertomasta, että hänen takanaan ollut puu teki villejä kahdeksikon muotoisia liiikkeitä ja että läheinen puska yritti halata häntä.
Kotiin päästyäni luvutin jäätelöt pois ja painelin toiseen makuuhuoneeseen katsomaan telkkua. Vaimo tiesi mitä touhusin mutta olimme sopineet, ettei pienen taaperon tarvitsisi huomata mitään. Kiitokset vaimolle muuten, että huumeiden vastaisuudestaan on tämän minulle suonut saiaruden hoitoon, tosin pitkin hampain.
Makuuhuoneessa oloni muuttui epämukavaksi. Käteni olivat jääkylmät ja tunsin tutun kivun tulevan ohimolleni. Loistavaa, ajattelin. Nyt psilosybiini vaikuttaa hypotalamukseeni ja resetoi sen. Joku sanoi osuvasti, että tämä hetki on kuin tietokoneen cntrol-alt-del. Tinsin kun kipu viilteli ohimoani. Erilaisena. Pistävänpänä. Kunnes se katosi.
Nyt tätä kirjoittaessani klo 00.07 (noin 3 tuntia sienten ottamisestani) oloni on yhä hieman sekava, mutta pääni tuntuu taas normaalilta, eikä kivusta ole tietoakaan. Tätä ei muut kuin tästä syndroomasta kärsivät voi ymmärtää, muttä nyt on taas rauha maassa. Ei jäistä tikaria silmämunassa. Ei pelkoa. Ei tunnetta, että hampaat irtoaisivat kivusta.
Nut menen nukkumaan jos saan unta. Uskon hyvin vakaasti, että huomenna voin elää taas normaalisti, eikä kipu palaa pariin vuoteen. Kiitos siitä kuuluu luontoäidille ja eräälle hyvälle ihmiselle, joka on tuttu myös tältä foorumilta. Kiitos sinulle!
Luen tämän huomenna läpi ja katson oliko tässä tajunnanvirrassa mitään järkeä. Kommentoin myös mikä on tilanteeni päänsäryn kanssa.
Hyvää yötä ja peace!
