Tästä alkaa olla jo aikaa parisen vuotta, enkä ole päässyt vieläkään oikein kunnolla yli. Sienet ovat paljon voimallisempia kuin mitä ihmismieli osaa kuvitella. Psilosybiini antaa mahdollisuuden kokea sen. Tässä hieman taustamusaa niin on mukavampi lukea tätä yllättävän pitkäksi venynyttä tarinaa, ota ensin pieni kontakti musiikkiin ja vaivu sitten tekstiin. Hyvää matkaa minun menneisyyteeni!
https://www.youtube.com/watch?v=jn-2Lbk7hMoMeitä lähti viisi tyyppiä pienelle kodikkaalle mökille kauas kaupungin hälinästä. Mökki on järven rannalla aivan tolkuttoman kauniissa maisemissa. Tarkoitus oli pitää taianomainen ja leppoisa ilta hyvien tyyppien kesken. Mukana oli grillattavaa, mässyä, kaljaa, viiniä, pajaria ja tatteja. Kaksi meistä päätti ottaa sieniä. Toinen niistä olin minä. Oli keskikesä. Saavuttiin paikanpäälle. Aivan ihana kesäilta lukuunottamatta niitä vitun hyttysiä, jotka purivat paidankin läpi heti alusta alkaen. (Miten niitä voi olla niin paljon!) Nuotio tulille. Leviteltiin paksuista hirsistä tehdyn pöytä/istuin-setin päälle kaikki syötävä ja juotava. Purettiin laukut ja laitettiin sauna tulille. Heti alkuun iso jointti kiersi ringissä ja saatiin vapautuneet fiilikset päälle.
Pajari hujahti hattuun yllättävän lujaa. Hieman epäröin, mutta olin jo päättänyt syödä sienet. Punnittiin alkuun muistaakseni 4 grammaa molemmille. Söin sienet ja otin vielä pienen pussukan käteeni ja aloin nassuttamaan kitkerän pähkinäisiä kuivattuja pinnejä. Ne alkoivat maistua jokaisen rouskauksen jälkeen, kumma kyllä, paremmalle. Lopulta jotenkin ajattelinkin, että minulla on pähkinäpussi kädessä. Jossain vaiheessa sienet alkoivat selvästi vaikuttaa ja tajusin, että ”Ei helvetti, mähän oon syöny tässä sieniä jo varmaan parikymmentä minsaa putkeen!” Ei niitä yhteensä nyt varmaan ihan kymmentä grammaa mennyt alas, mutta varmaan n.8 grammaa voisi olla lähempänä totuutta. Säikähdin tekemääni. Mutta ajattelin, että ei voisi olla parempia puitteita syödä sellainen määrä. Mutten tiennyt mitä oli vielä edessä. En ollut koskaan syönyt moista määrää. Menin makaamaan selälleen nurmikolle. Kaikki tulivat mukaani. Itikat myös.
Aivan kuin aurinko olisi paistanut 10 kertaa kirkkaammin. Taivas hohti kirkasta valoa kaikkialle ympärilleni. Jonkin ajan päästä olin niin levottomalla päällä, että lähdin yhden kaverini (, joka ei ollut syönyt sieniä) kanssa metsään. Kävelimme kangasmetsässä pientä polkua pitkin ja aloimme tutkia metsän pohjakasvustoa poiketen hieman polulta. Kangasmetsän pohjalla kasvava kasvusto on uskomattoman monimuotoista. Aloin miettiä kasvien kehitystä. Sitä, miten kasvit ovat pikkuhiljaa muodostuneet erilaisista levistä merikasveiksi ja nousseet maalle. ”Sammalet ovat kuin maan päällä kasvavia koralleja.. Itiökasvit, kuten saniaiset ovat alkeellisimpia kasveja. Pikkuhiljaa kasvit alkoivat kehittää siemeniä. Suopursu ja kanerva ovat ehkäpä varhaisimpia siemenkasveja Suomessa?” Evoluutio tökötti selvänä edessäni. Esihistoriallinen pieni maailma, johon saapuivat lopulta hyönteiset. Ihastelimme ja tutkimme hetken pientä maailmaamme, jonka olimme huomanneet tuolla kauniilla mättäällä. Lähdimme etsimään tietä, jotta pääsemme takaisin kartalle. Tie lopulta löytyi. Löysimme pienten mutkien kautta takaisin mökille. Olin aivan ulapalla siitä mihin piti mennä ja olisin yksikseni eksynyt aivan varmasti, vaikka kaverini kannabiksen värittämä suuntavaistokin oli hieman mitä sattuu. Kaikki näytti ja tuntui aivan erilaiselta. Olin kuin unessa. Olin vain ”yhdistetty näkö- ja kuuloaisti”, joka liikkuessaan leijuu paikasta toiseen.
Pihaan saapuessamme vastaan tulee toinen meistä trippaajista. Tervehdin, mutta hän aloittaa vainoharhaisen tenttaamisen: ”Missä olitte? Miksi kahdestaan? Mitä? Eikö meillä ollut puhe olla porukalla. Onko teillä joku juttu keskenänne? Oikeesti, myöntäkää nyt!” Tuo ei ole ollenkaan ystäväni tapaista ja hieman yllätyin ja säikähdin hänen suhtautumistaan siihen, että olimme vain hieman harhailleet taianomaisessa metsässä kun kerrankin voi vapaasti hörhöillä. Ei ollut mitään syytä lähteä minnekään. Lähdimme vain. Hienoinen kuumotus alkoi tapahtuneen takia vallata trippiä vaivihkaa. Nousut vain nousivat nousemistaan…ja hallitsemattomasti. Kunnon vaikutus oli selvästikin vasta alkamassa. Muistin kuinka helvetisti olin tatteja rouskinut. Ajatus ikäänkuin venyi ja kommunikointi alkoi vaikeutua toden teolla. Ajatukset ja puhe limittyivät keskenään, enkä ymmärtänyt oikein mitä muut puhuivat. Sain kuitenkin jollain tapaa ajatukseni kasaan kun aloin kuuntelemaan erään kaverin kerrontaa omasta edellisestä tripistään, jolla hän oli kuvitellut kuolevansa. Tarina ja paikat velloivat voimakkaina mielikuvissani. Aloin saada kiinni jostain. Se olikin vain mielikuva. Todellisuuteen en saanut enää kunnon kosketusta, kaikki tuntui harhalta.
Porukka alkoi lipumaan yksitellen saunaan. Lähdin heidän perässään. Riisuminen ja alasti oleminen oli jotenkin todella kummallista. Tuntui niin kuoritulta. Kuin vaatteet olisivat olleet osa minua. Oli niin…alaston olo. Sauna oli tarkoitettu maksimissaan 3:lle henkilölle. Meitä oli viisi äijää. Heitettiin pikku löynyt. Tila oli ahdas ja kuuma. Minua alkoi ahdistaa. Lähdin ulos saunasta. Katselin saunan ovelta mökille päin. Huomasin samalla, että mökkinaapurit olivat paikalla. Halusin mökkiin, siellä oli pyyhkeeni ja sänky turvakseni. En tiennyt miten pääsisin hakemaan pyyhettäni. En viitsinyt lähteä alasti harhailemaan mökkinaapurien eteen, mutta en keksinyt mitään ratkaisua sille, miten pääsisin saunalta 20 metrin päähän mökkiin. En tiennyt mikä oli kenenkin vaate ja kun lopulta löysin jotain tuttua, sen päälle pukeminen oli helvetillisen vaikeaa. En lopulta siis edes tajunnut kuivata itseäni, pukeminen oli varmasti jo senkin vuoksi helvettiä. Kamppeet miten sattuu niskassa kävelin mökkiin ja lösähdin sängylle. Kääriydyin päiväpeittoon ja yritin nukkua, mutta trippi ei todellakaan sallinut sitä. Valveunenomaiset luupit alkoivat pyöriä päässäni ja aloin luuppaamaan. Ajatukset pyörivät kehää alkaen aina alusta. Vittumaista. Olin tehnyt itselleni jo taktiikoita luuppaamisen lopettamiseksi aiemmilla tripeillä, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Kun löysin ”ratkaisun” luuppiini, se olikin ratkaisu sille, mistä koko luuppi taas alkoi. Ja taas sitä mentiin. Ajatuskierteet vaihtuivat huomaamattani ja menivät välillä limittäin niin, että ajattelin kahta asiaa yhtäaikaa. Ikään kuin luuppi olisi muuttunut Penrosen kahdeksankumioksi, jonka tahkoilla kiertää monia ajatuksia yhtäaikaa normaalin yhden ajatusympyrän sijaan. Luuppaaminen ei loppunut vaan vaihtui kun toinen trippaaja saapui viereeni ja jatkoi vainoharhailuaan. Hän epäili olenko minä minä, ja sitä, että onko tämä todellista, onko hän elossa? Yritin kertoa hänelle (ja samalla itsellenikin), että olemme vain tripillä, kaikki on hyvin.
Seinäkello näytti kahtakymmentä vaille kolmea. En ymmärtänyt aikaa käsitteenä. Mutta pystyin painamaan kellojen viisarien asennon aivojeni näkömuistikortille ja lukemaan kellosta paljoko se on. En vain ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Ensimmäisistä luupeistani en muista juuri mitään. Viimeisen luupin kanssa taistelin pitkään. Sen aiheena oli ratkaisun etsimistä luuppaamisen lopettamiseksi. Se alkoi aina kysymyksestä: ”Miten saan tämän luuppaamisen loppumaan?” ja loppui: ”Tapa itsesi!” En helvetissä! Olin aivan saatanan peloissani! Miksi minä ajattelisin noin? Se ei voi olla ainoa ratkaisu! Ja niin luuppi alkoi taas alusta. En tiennyt onko se unta vai ei. En ollut varma. Olin jo kauan sitten päättänyt, että tripillä en tee mitään typerää, tuntuipa miltä tahansa. Jossain vaiheessa sain vastaukseksi ”Tapa itsesi tai odota aamuun. Nuku!” Mutten uskaltanut, sillä aika ajoin vieressä trippaava kaverini säpsähteli ja yhdessä välissä hän oli jo nyrkit ojossa valmiina taisteluun, sillä ei tunnistanut minua. Pelkäsin sitä, että hän haluaa tehdä minulle jotain pahaa, joten lopullinen vastaus kysymyksiini oli kuitenkin ”Tapa itsesi!” Vittu EN TAPA! Ja luuppi alkoi taas alusta…
Katsoin jossain vaiheessa jälleen kelloa. Se näytti kahtakymmentä vaille kolmea. MITÄ! Eikös se viimeksi näyttänyt tuota samaa? Ja olen kuitenkin tripannut tässä vaikka kuinka kauan. Mutta tripillä ikuisuus voi olla oikeassa ajassa minuutin mittainen. Päätin katsoa kelloa myöhemmin. Odottelin luupaten samaa kuolemaan johtavaa luuppiani ja välillä katsoin kelloa, joka piti visusti viisarinsa samassa asennossa koko ajan. Ei helvetti. Halusin luupin loppuvan. Mietin jo keinoja, joilla voisin tappaa itseni. Aika tuntui pysähtyneen. Kaikki oli liikkumatonta. Olin kuin aave. Olinko sittenkin jäänyt taikamaailmaan? Olinko jäänyt ajatuksen tasolle, josta ei saa mitään tolkkua? Maalasin mielessäni kauhukuvia tulevaisuudestani hullujen huoneella. Miten kerron asiasta töihin? Työt! Mikä päivä nyt on? Pitääkö mun mennä aamulla töihin? Kyselen kysymystä, mutta kukaan ei vastaa. Huhuilen muita ja saan vastauksen, ettei pidä. Alan ajatella asiaa uudestaan ja tulen jälleen siihen tulokseen, että minun täytyy mennä aamulla töihin. Kysyn uudelleen ja saan jälleen saman vastauksen. Tyydyn siihen, vaikken täysin sitä ehkä uskokaan. Aika on asia, jota en yksinkertaisesti käsittänyt. Ja seinäkello näytti edelleen samaa. Olo oli helvetin hätääntynyt. Minusta oli tullut hullu. Sain kaveriini paremman kontaktin ja aloimme keskustella siitä, olemmeko kuolleita, sillä aika ei kulu. Tuntuuko se tältä? Loputonta. Onneksi ollaan yhdessä kuolleita! Oli aivan mahtavaa saada ”normaalia” kontaktia ystävään. Aloimme keskustella siitä kaikesta mitä menetimme. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja turvauduimme toisiimme. Valuimme yhdessä syvemmälle kuolemaan. Meitä pelotti.
Lopulta jokin herätti. Jokin ajatus yllätti kuin nousevan auringon ensimmäiset säteet. Ehkä se oli juurikin nousevan auringon valo. Aloimme palata elävien kirjoihin! Sienet alkoivat siis laskea. Hiljaa, mutta varmasti. Elämä oli upean tuntuista. Se alkoi puhaltaa sieluani takaisin minuun kuin ilmaa ilmapalloon. Kuin olisin ollut siemen; aluksi pimeydessä mullan sisässä. Pelkää maatuvansa, kunnes ensimmäinen itu iskee kuoren läpi. Nousin maan pinnalle. Ja lopulta puhkesin kukkaan. Olin elossa taas! Halasimme ystäväni kanssa onnesta. Hymyilimme ja suunnittelimme tulevaa. Suunnittelimme tekevämme asioita, joita emme olleet vielä teheet. Unelmat olivat lähempänä kuin koskaan! Olo oli parempi kuin koskaan. Hetken aikaa fiilisteltyämme kaikki muut nukkuivat paitsi minä. En saanut unta. En halunnut nukkua. Tunsin oloni selvemmäksi ja onnellisemmaksi kuin koskaan. Kaikki oli helvetin hyvin.
Nousin sängystä ja aloin puuhastella itsekseni kaikenlaista mukavaa. Katselin kauniita värikkäitä kukkia pihan kukkapenkeissä, hengitin ilmaa. Kiipesin saunan katolle katsomaan nousevaa aurinkoa ja uskomattoman kaunista maisemaa. Ilma oli mitä mainioin. Kaunein koskaan kokemani aamu. Keräsin jokaiselle ystävälleni kukan, joka kuvasti jollain tapaa häntä ja tein kaikille oman pienen ”aamupakkauksen”, asetelman, johon kuului kukka, karamelli ja sätkä/porkkana (riippui siitä polttiko henkilö). Yhdelle laitoin aurinkolasitkin vielä valmiiksi. Menin makaamaan nurmikolle auringonpaisteeseen ja yritin nukkua. Keho oli väsynyt, mutta mieli ei. En saanut nukuttua (kiitos itikoiden), joten päätin lähteä kävelemään metsään. Kävelin tuntemattomassa metsässä ja saavuin petojensyöttöpaikalle. Se oli suo, jonka keskellä oli pieni hökkeli, josta saattoi kuvata ja tarkkailla petoja. Pieni jännitys mahdollisesti vaikkapa karhun saapumisesta paikalle väreili selkäpiissäni. Talsin kuitenkin päättäväisesti kopille. Se oli vanha ja laho. Kirjoitin lahonneista laudanpätkistä pienen viestin seuraavalle tulijalle: ”Tervehdys!” Hengittelin itikkaparven keskellä raikasta suoilmaa. Katselin ympärilleni ja söin maisemaa silmilläni. Kaikki tuntui upealta ja kaikki oli kaunista. Löysin suon keskeltä vanhan kelottuneen oksattoman käkkärämännyn, joka oli kuivunut puneelle. Otin siitä kiinni ja annoin auringon lämmön hyväillä kasvojani laitoin silmät kiinni ja näin oranssia luomieni läpi. Tunsin yhteyttä tähän vanhaan, kauan aikaa tätä maisemaa katselleeseen puuhun. Lähtiessäni nykäisin juurettoman puun mukaani ja lähdin tallustamaan uuden ystäväni kanssa takaisin mökille.
Kun saavuin pihaan, ajattelin lähteä soutamaan. Otin pari olutta mukaan ja lähdin. Soudin keskelle järveä hitaasti olutta nautiskellen. Kun pääsin keskelle järveä, menin makaamaan soutuveneen keskipenkille, katselin taivasta ja nautin olostani. Juuri valjennut aamu ja sinisellä taivaalla liikkuvat pilvet. Liplattelin itse vesimassojen keskellä veneessä kelluen. Ei voisi olla parempaa. Jossain vaiheessa kuulin puhetta. Huomasin, että olin ajelehtinut parinkymmenen metrin päähän verkonnostajapariskunnasta. Nousin, heilautin kättä tervehdykseksi ja aloin soutamaan ilman määränpäätä. En halunnut vielä soutaa mökkirantaan. Menin rantakaisteleelle, jolla ei ollut mökkiä. Rannan hiekalla oli erikokoisia ja erilaisia kiviä. Etsin kiviä, joista voisin tehdä koruja. Etsiessä vierähti pari tuntia. Vesi tuntui mukavalta liplattaessaan nilkoille. Kivet olivat niin sileitä ja kauniita, että halusin koskettaa niitä kaikkia.. Kaikki oli niin ihmeellistä. Lopulta palasin mökille, ja aloin sytyttämään nuotiota. ”Pian jätkät jo varmaan heräileekin”, ajattelin ja aloin grillaamaan koko joukolle aamupalaa. Kaikki oli helvetin hyvin, sillä kaikki ympärilläni oli täynnä elämää. Myös minuuteni, joka oli herännyt kuolleista. Elämä on upeaa, eletään sitä, jooko?
Ps. Olen tehnyt kuvan cajoniini kyseisestä tripistäni sisällyttäen siihen monia muitakin symboleita nyky-yhteiskunnasta, mutta isoimmat ja näkyvimmät kuvat kuvastavat fiilistä tripilläni. Siellä näkyy myös kello, jolla oli merkittävän suuri osa koko tarinassa.
[smg id=4017]
Pps. Kiitos sinulle, jos pääsit kahlaamaan tarinan loppuun saakka.
