Ensimmäistä kertaa trippasin jonkun muun, kuin itseni tai emännän kanssa. Kaverini on aika reilusti itseäni isokokoisempi, joten annostelin hänelle 2,5g ja itselleni 2 grammaa kuivaa cubensista, sitruunamehun kera teenä. Kaveri on kerran aiemmin syönyt tryffeleitä Amsterdamissa ja kerran rihmastoituneen riisikakun, jonka annoin hänelle. Ensimmäinen kunnon cubensiskokemus siis hänelle.
Joimme teet kotonani ja parinkymmenen minuutin päästä lähdimme kävelemään ulos, jotta emäntä saa olla rauhassa. Oli mukava parin asteen pakkanen ja ilma tuntui hyvältä keuhkoissa. Kävelimme valaistuja ulkoilureittejä ja tuttu kevyt pahoinvointi velloi vatsassa. Kaverin tästä tuntemuksesta mainitessa sanoin, että jos tulee oksennus, niin anna tulla. Juttelin siinä, että tykkään olla liikkeessä, koska välillä on huomattavan hankalaa saa mukavaa asentoa esimerkiksi sohvalla.
Lenkkipolkuja kulkiessamme aloin tuntemaan enemmän sienten vaikutuksia. Pururadan valot olivat kauniin oranssinkeltaisia ja taivas upean syvänsininen, kello oli noin seitsemän ja taivaalla näkyi jo upea suuri täysikuu ja hieman tähtiäkin. Säikähdimme takaa täysin äänettömästi tullutta lenkkeilijää ja juttelimme ulkoilureittien käyttäytymissäännöistä. Voiko vastaantulijalle moikata?
Nelisen kilometriä käveltyämme kysyin, kiinnostaako kannabis, johon kaveri vastasi myöntävästi. Poltimme metsän reunassa pikkujointin ja päätimme lähteä minulle tuntemattomaan suuntaan, kuitenkin suunnilleen tiesin, missä ollaan. Sitten se alkoi.
Jalkakäytävän tekstuuri alkoi elämään ja viereisen metsän oksat ja kivet muuttivat jatkuvasti muotoaan. Kaveri kertoi lenkkeilevänsä alueella paljon, mikä rauhoitti minua, koska kadut olivat minulle outoja. Hiljaiset kadut, satunnaisissa ikkunoissa keltaista valoa, aavemaisia täysin pimeitä taloja. Tunsin olevani vieraassa keskiaikaisessa kylässä ja tajusin olevani eksyksissä. Kaverini kuitenkin tallusti rauhallisena eteenpäin, joten päätin luottaa hänen suunnistamiseensa. Ahdistus hiipi kuitenkin voimakkaasti mieleeni ja pyysin kaveria johdattamaan minut tutulle isommalle tielle, jota pitkin pääsee ilman mutkia keskustaan. Isolle tielle pääsee kuulemma ihan tuosta suoraan eteenpäin, jossa kuitenkin näkyi katuvalojen loppu ja pimeä aukko metsään... Mietin hetken uskallanko mennä siitä, mutta rohkaisin itseni ja sukelsin pimeään.
Lyhyen kävelyn jälkeen tajusin, missä olemme. Metsä oli tuttu lapsuuden leikeistä, koska asuin alueella noin kaksitoistavuotiaaksi. Ympäristö tuntui muuttuvan valoisammaksi ja pelko väistyi kodikkuuden tieltä, kun kävelimme metsästä pieneen leikkipuistoon.
Muistin elävästi, miltä lapsena tuntui, kun oma maailmankaikkeus oli melko pieni. Sillä oli raja, josta näki yli, mutta se oli silti hieman jännittävä, jopa pelottava. Jännitys lisääntyi aina, kun lähestyimme lapsuusaikaisen maailman rajaa ja helpotus oli mahtavan tuntuista, kun toisella puolella olikin ihan tuttua aluetta. Muutaman kilometrin matkalle näitä rajoja mahtui nelisen kappaletta. Kotitalolta puistoon, lähikauppaan, koululle ja lopulta keskustaan.
Kävellessämme aiemmin mainitusta Asterix-kylästä keskustaan päin trippi kuljetti minua paitsi ajallisesti lapsuudesta aikuisuuteen, tajusin myös miten kaupunki oli kehittynyt kylästä. Ei jalkakäytävän talvikunnossapitoa, katulamput ovat puutolpissa, omakotitaloja... Nykyisellä asuinalueellani aurataan jalkakäytävät ja katuvalojen tolpat ovat rautaa, ihmiset asuvat kerrostaloissa. Erilaista.
Juttelun välillä tauotessa upposimme kumpikin omiin ajatuksiimme. Aloin miettimään, millaista oli olla alkeellisempi nisäkäs tai muu ihmisen esi-isä. Ja olin sitä.
Arvelen tämän eläytymiskyvyn johtuvan siitä, että sienet antavat käyttää tarkasti uudempia tai vanhempia osaa aivoista, jos niin haluaa.
Isommilla annoksilla ehkä, vaikkei haluaisikaan. Omat "uudestisyntymiskokemukseni" eivät niinkään ole mitään syntymisiä, vaan evoluutiokehitys jostakin liskosta nykyihmiseksi. Kerros kerrokselta aivojen uudelleen käynnistyessä.
Puhuimme siitä, kuinka outoja kaveruussuhteet ovat. Ei olla sukua, mutta jotain hyötyähän kavereista on, koska apinaihmiset alkoivat niitä hankkimaan. Päättelimme, että selitys voi löytyä siitä tosiasiasta, ettei kukaan voi osata kaikkea, mutta tuttujen kanssa voi vaihtaa kykyjen mukaisia palveluksia, mistä on molemmille osapuolille hyötyä.
Tulimme takaisin kotiini ja laitoin kahvia. Taistelin keittimen kanssa hyvän tovin ja emäntä jo nauroi, että pitäisikö hänen tulla auttamaan. Onnistuin kuitenkin lopulta ja kaadoin kahvia kuppeihin. Tajusin, ettei minulla ole mitään hajua, mikä on kohteliasta käytöstä. Kaadanko kaverille vai annanko hänen ottaa itse, laitanko maidon pöydälle vai mitä hittoa. Pyysin kaverilta anteeksi mahdollista epäkohteliaisuuttani ja jatkoimme juttelua kahvia hörppien tripin laskiessa mukavan loivasti. Piirsimme vuorotellen samaa kuvaa ja juttelimme niitä näitä. Noin kello yksitoista kaveri alkoi tekemään lähtöä ja minä käperryin sohvalle emännän viereen.
Hyvä olo.
