Herään kello kuuden lyömällä aamulla. Keitän kahvia joka saa kelvata aamupalaksi, ei oikeastaan tee edes mieli syödä. Jännittää. Vähän niin kuin ensimmäisellä matkalla, tässä on jotain samaa. Tästä tulee hyvä matka. Haudutan vihreää teetä kattilassa ja laitan 2,5g kuutioituja sieniä likoamaan sitruunamehuun. Edelliset neljä kevyempää matkaa eivät ole tuntuneet hyviltä. Eivät fyysisesti eivätkä psyykkisesti. Ajattelen että se on johtunut kannabiksen yhteisvaikutuksesta tai liian kevyestä annoksesta. Nyt annoksen pitäisi olla riittävä.

Päätän laittaa radion päälle, sillä viime aikoina radion kuuntelu on jostain syystä tuntunut erittäin miellyttävältä. Aurinko alkaa paistamaan ja suomipop soi taustalla. Siemailen teetä ja mietin kuinka kaikki tuntuu hyvältä. Musiikki tuo mieleen muistoja lapsuuden kesistä joita vietin vanhempieni kanssa mökillä. Kello on 7:20 kun tee on nautittu ja lusikoin hieman sienimössöä mahaani jotka huuhtelen sekamarjamehulla alas. Loput voi nauttia sitten hetken päästä, sillä saan toivottavasti lisää kestoa matkalleni.

Tunnen tutun tunteen todella nopeasti, nyt mennään, samalla minut valtaa uskomattoman huono olo, kuin olisin tulossa kipeäksi. Tunnen itseni kuumeiseksi, vartaloa kolottaa joka puolella ja minut valtaa huomattava pahoinvointi. Päätän olla oksentamatta, haen kuitenkin ämpärin varmuuden vuoksi sohvan viereen ja asetun pitkäkseni. Yritän pitää homman hanskassa ja muistelen lukeneeni foorumilta että pahoinvointi on normaalia. Ei siis hätää. Tätä ajatusta kesti korkeintaan muutaman minuutin kunnes ponkaisin istumaasentoon ja kaappaan ämpärin syliini. Oksennan punaista nestettä joka on täynnä sienikuutioita. Samalla kirkkaat visuaalit alkavat vallata asuntoni seiniä. Esineet venyvät muodottomiksi ja jatkavat omaa elehdintäänsä. Ajattelen että oksentaminen nousuissa on todella huono homma. Pelkään että oksentaminen muuttuu liian pelottavaksi.

Oksentaminen onneksi loppuu yhtä nopeasti kuin on alkanut. Hyvä. Ajattelen olotilani tasoittuvan kohta. Sohvalla makaaminen on kuitenkin tuskaista. Missä tahansa asennossa oleminen on tuskaista. Silmiä ei voi laittaa kiinni, tuntuu kuin olisi juonut liikaa viinaa liian nopeasti. Asialle en kuitenkaan voi mitään. Yritän parhaani mukaan kestää ryöpytystä joka tuntuu siltä kuin olisin katujyrän alla pyörremyrskyn keskellä. Kehoani mukiloidaan joka puolelta. Nyt on paha. En tiedä enään mitä tehdä. Kokeilen musiikin, valaistuksen ja aivan kaiken muuttamista. Mikään ei auta.

Saan noustua koneen ääreen. Ehkäpä foorumilta voisi saada vertaistukea tai apua tai mitä tahansa mikä helpottaisi oloani. Onneksi paikalla on ihmisiä vaikka kello ei ole vielä edes kahdeksaa. Kirjoitan olostani, se tuntuu hieman rauhoittavan minua. Fyysinen paha olo ei kuitenkaan katoa mihinkään. Kirjoittaminen tuntuu turvalliselta. Se että joku vastaa, tuntuu myös turvalliselta. Tunnen kuinka psyykeeni paiskii töitä kaikilla voimillaan pitääkseen minut järjissäni. Aivan kuin roikkuisin reunalla ja pitäisin viimeisillä voimillani kiinni. Pohdin pitäisikö minu vain päästää irti ja vajota. Ei. Pelkään ettei sieltä ole paluuta ja meno muutuisi liian hurjaksi. Kirjoitukseni tuntuvat muuttuvan koko ajan sekavemmiksi. Muistan erään kirjoituksen foorumilta: ”Tämä foorumi on kuin puisto, pidetään puisto siistinä niin kaikkien on mukavampi olla täällä.”. Totean kirjoitusteni olevan jätettä. Oli itsekästä pitää chättiä oman huonon tripin selvittely kanavana. Päätän poistua.

Seinät ovat täynnä pinkkejä ja neonkeltaisia käärmeitä. Parketti on muutunut nestemäiseksi. Koko maailma on neonväreissä välkkyvää sumua jossa puhaltaa voimakas tuuli. Pelkään että kakuissa on ollut kontaminaatio ja olen saanut myrkytyksen. Pitäisikö soittaa ambulanssi. Ei, se olisi virhe. Siitä tulisi varmasti jonkinasteisia seuraamuksia.

Huomaan ajatusketjujeni muuttuvan oudoiksi. Todella oudoiksi. Alan kyysenalaistamaan omaa mielenterveyttäni. Tunnen olevani jakautuneena kahteen eri kerrokseen joista toinen on yhteydessä todellisuuteen. Se on hyvä asia. Kerrokset alkavat kuitenkin yhdistyä. Alan tuntemaan itseni säälittäväksi narkkariksi. Pelkään kuolevani. Ajattelen että en voi kuolla, perheeni on kokenut jo aivan liikaa menetyksiä ja surua. En voi tehdä sitä heille.

Saavun tilaan jossa en tunnista itseäni. Kuka olen? Olenko kukaan? Olenko edes hereillä? Muisti on todella pätkittäistä, en saa otetta mistään muistoista. Onko niitä edes koskaan tapahtunut?

Lopulta visuaalit alkavat hälvetä, fyysinen huono olo helpottuu hieman, mutta jatkuu kuitenkin. Kaikki alkaa normalisoitumaan. Miten hyvältä selvinpäin oleminen tuntuukaan. Siirryn parvekkeelle tupakalle ja katselen kadulla kulkevia ihmisiä. Tunnen itseni kokonaiseksi ja onnelliseksi. Miten arvokasta elämä onkaan. Olen onnellinen että olen olemassa. Tunnen olemassaoloni olevan seurausta tuhansista valinnoista joita jo edesmenneet ihmiset ovat tehneet.

Fyysinen huono olo jatkui koko päivän, ei tosin kovin voimakkaana. Kokemus oli aivan hirveä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna myös kasvattava. Jollain tavalla pidän matkaa myös hyvänä sillä koin henkistä kasvua ja eheytymistä jota matkalta alunperin hain. Nyt on kuitenkin hyvä pitää taukoa psykedeeleistä, ehkä syksyllä tie vie taas sienimetsälle

Kiitos vielä Arvalikselle juttujeni kuuntelemisesta, siitä oli suunnaton apu