Kirjauduin tälle foorumille siksi, että halusin jakaa kokemukseni ja lukea muiden vastaavia. Tässä siis ensimmäinen kokemukseni sienistä.

Olen ennen käyttänyt vain kannabista, joten kokemus oli suhteellisen uusi, ja tilaisuus sille tuli aivan yllättäen. Poikaystäväni kanssa olimme aiemmin pohtineet mahdollista psykedeelien nauttimista, ja nyt kun niitä oli tarjolla, emme voineet vastustaa kiusausta. Ostimme kolme grammaa.

Olin sietämättömän hermostunut ennen kuin aloitimme, sillä pelkäsin huonoa trippiä. Kun tajusimme, ettei meillä ollutkaan tarpeeksi herkkää vaakaa pystyäksemme jakamaan nuo kolme grammaa puoliksi, napsaisimme vain suunnilleen sinne päin muutaman sienen ja jäimme odottamaan vaikutuksia. Jo viidentoista minuutin jälkeen aloin voida pahoin, koko keho kihelmöi, sydän hakkasi vauhkona ja tuntui, että oksennan. Hoipertelin ahdistuneena vessaan ja mutisin poikaystävälleni jotain pahoinvoinnista ja siitä, että pärjään kyllä.

Kun pääsin vessanpöntölle saakka, kaikki äänet katosivat, tai ainakin kuuluivat jostain kaukaa. Korvani täyttyivät omituisella tinnityksellä, kuin olisin hetki sitten kuullut valtavan kovan äänen äkkinäisesti. Jalat pettivät, mutta oksetus lakkasi. Putosin vessan lattialle makaamaan selälläni. Kihelmöinti jatkui, mutta vessan yllättävän kylmä lattia tuntui mielettömän mukavalta, kuin uppoaisin siihen. Hieroin otsaani ja korviani hämmentyneenä, saaden aikaan kaukaista rahinaa tukkoisissa korvissani. Hetken tunsin suurta ahdistusta siinä maatessani. Suljin silmäni, ja aloin nähdä kuvioita, vessan valon jälkikuvia, jotka muodostivat piirroshahmojen kasvoja. Ne näyttivät vihaisilta ja ahdistuneilta. Silloin päätin, että paskanmarjat, voin laittaa ne hymyilemään jos tahdon. Ja niin teinkin. Äänet alkoivat palata, ja nyt ne olivat kahta voimakkaammat ja omituisesti kaikuvat. Ymmärsin, ettei minulla ollut kiire mihinkään, eikä mitään pelättävää. Hymyilin itselleni. Nyt tiesin, että tästä tulee hauskaa.

Palasin poikaystävän luo makuuhuoneeseen. Hän istui sohvalla kuunnellen musiikkia käsittämättömän kovalla - tai siltä minusta ainakin tuntui. Selitin suuren valaistukseni hänelle niin hyvin kuin taisin. Olin edelleen vetelä ja voimaton, kehoni tuntui itsestäni irtonaiselta ja sen paino oli ainakin kaksinkertaistunut. Niinpä oikaisin sängylle tuijottamaan kattoa. Yhtäkkiä tuli jäätävän kylmä. Kasasin päälleni peittoja ja syleilin itseäni lämmetäkseni. Rapattu katto alkoi liikkua ensin hitaasti, kuin aavikon hiekka tuulessa. Hihkaisin näkeväni sateenkaaren värejä. En uskonut jotain niin kliseistä tapahtuvan. Katto alkoi aaltoilla musiikin tahdissa, ja se ja kattolamppu vaihtoivat hitaasti väriä, ensin oranssiksi, sitten kirkkaanvihreäksi ja lopuksi pelkkä valo muuttui oikein punaiseksi. Kerroin havainnoistani poikaystävälleni kiinnostuneena ja pyysin hänet viereeni lämmittämään ja kertomaan, mitä hän katossa näkee.

Keskustelumme alkoi mennä hölmöksi, koska emme osanneet ilmaista ajatuksiamme selvästi. Siksi saimme hallitsemattomia naurukohtauksia ja kierimme sängyssä hervottomina kuin mitkäkin mielenterveyspotilaat. Saimme pitkän pohdinnan jälkeen lähdettyä tupakalle, vaikka kävely sujui minulta edelleen heikosti. Huojuin ja löntystelin parhaani mukaan, vaikka jäseniäni särki. Yöllinen kaupunkimaisema tuntui seisahtuneelta ja kovin hiljaiselta musiikintäyteisen ja kirkkaan värikkään huoneen jälkeen. Totesin poikaystävälleni tykkääväni makuuhuoneesta. Se oli niin värikäs ja oli ottanut kirkkaan oranssin päävärin. Ajattelin, että se on lämmin ja kutsuva.

Takaisin makuuhuoneeseen harhaillessani jäin tuijottamaan jääkaappia, koska se kuului hengittävän kovaäänisesti ja vaivalloisesti, kuin ihminen, joka on kytketty hengityskoneeseen. Poikaystäväni tuli takaisin vessasta ja kuunneltuaan hetken tätä hengitystä kummastuneena (hänkin kuuli sen), ohjasi hän minut takaisin makuuhuoneeseen. Jos jäin tuijottamaan mitä tahansa esinettä pidemmäksi aikaa, se tuntui liikkuvan ja hengittävän, aaltoilevan ja kääntyilevän. Näkökenttäni oli täynnä risteileviä sähikäisiä, valoja, pilkkuja ja värejä. Käydessäni vessassa tuijotin pitkään peilistä naurettavan suuria pupillejani, iiristä näkyi tuskin ollenkaan. Poikaystäväkin ihmetteli niitä naurun keskeltä.

En osannut käyttää tietokonetta, poikaystäväni oli niin kaunis, niin komea, ja rakastan häntä niin paljon. Oloni oli täydellinen ja euforinen, kaikessa oli järkeä, värit olivat niin kauniita ja musiikki oli niin kaunista. Päässäni risteili tuhansia ajatuksia ja ajatusketjuja, jotka olivat kaikki suuria ja ihmeellisiä oivalluksia, mutta joista en enää muista puoliakaan. Aika kulki nopeasti ja hitaasti yhtä aikaa, vilkuilin kelloa mielestäni koko ajan, mutta silti välissä meni tuntikin. En halunnut sen ikinä loppuvan.

Mutta loppuihan se. Pikkuhiljaa värit muuttuivat normaaleimmaksi, huone tuli kylmemmäksi ja valkoiseksi, katto liikkui enää hiljakseen. Ilomme muuttui pöllämystyneeksi hämmennykseksi. Kaikesta tuli hidasta ja väkinäistä ja aloin pikkuhiljaa toivoa, että se olisi ohi kokonaan.

Kokemus jätti minut hitaaksi, mutta ajattelen silti paljon. Se oli täydellistä ja niin ihanaa, kaikki oli upeaa. En malta odottaa, että pääsen kokeilamaan niitä seuraavan kerran. Tosin siihen hetkeen on tovi jos toinenkin.