Hei.
Aloitin trippailun 17-vuotiaana syömällä 4g meksikolaisia erittäin vahvoja sieniä. Tätä aikaisemmin minulla ei ollut mitään kokemusta psykedeeleistä (kokeilin kannabista muutaman kerran, en laske sitä mukaan). Trippi avasi silmäni. Minusta tuntui, että tiedän kaikesta kaiken, olen täydellisen ymmärryksen tilassa. Ymmärsin, että olemme kaikki yhtä, kuten yksi vesipisara on osa kokonaista merta. Nauroin ihmisille valkoisessa talossa, kuvittelin jopa, että sienet ovat laittomia siksi, että ihmiset vaikutusvaltaisissa asemissa varmistaisivat sen, että he olisivat ainoat, jotka pääsevät hyödyntämään psykedeelien tuoman informaation. Näin muut pysyisivät "laatikossa" ja he olisivat kaiken yläpuolella. Tunsin yhteyttä kaikkeen elävään, olin onneni huipulla. Tähän hyvään liittyi kuitenkin mutta: sienten vaikutusten laskeutuessa menin aivan sekaisin. Hetken ajan olin ymmärtänyt kaikesta kaiken, seuraavana hetkenä en tiennyt mistään mitään. Eräs kaverini vielä trollaavana mainitsi, että kun ihminen ottaa tarpeeksi sieniä, hän pääsee niin pitkälle, että häntä ei enää ymmärretä. Ja tämän jälkeen kuulemma ainut ratkaisu on itsemurha... Häiritsevät ajatukset alkoivat ottaa vallan, ja tuossa iässä ja psykedeelisten kokemusten neitsyenä ahdistus alkoi ottamaan vallan. Silloin en vielä tiennyt psyykestäni mitään, ja aloin todella pelkäämään ajatuksiani. Taistelin niitä vastaan ja ne taistelivat takaisin. "Onnistuin" luomaan kuilun itseni ja ajatusteni välille. Silloin en tosin vielä tajunnut että minä en ole ajatukseni, joten menin äärimmäiseen paniikkiin kun ajatukseni ehdottivat itsemurhaa. Tämän tripin jälkeen koin n. vuoden ajan satunnaisia "paniikkihäiriöitä". Pääsin niistä yli siinä vaiheessa kun tajusin että ne ovat vain ajatuksia, mielen luomaa illuusiota, ei minua itseäni. Joten nekin olivat henkisesti erittäin kehittävä kokemus. Tuona aikana opin myös astumaan meditaation tielle, jonka kautta sain yhä suuremman ja selkeämmän käsityksen olemassaolostani, irtaantuneena ajatuksista. Sitten, n. 3 vuotta ensitripin jälkeen päätin ruveta kasvattamaan sieniä (psilocybe cubensis). Sadon valmistuttua otin n. 2g kuivana, ja tämä trippi vain vahvisti käsitystäni ihmisolentona olemisesta ja tietoisuudesta ajatusten yläpuolella. Tämän tripin jälkeen tapanani oli usein ottaa muutamia annoksia silloin tällöin, esimerkiksi viikonloppuisin, ja kaikki nämä kokemukset olivat erittäin antoisia ja kasvattavia. Välillä jopa otin sieniä hirveässä humalassa, jolloin tripit olivat erittäin mielisairaita, mutta onnistuin nauramaan niille. Välillä otin niitä koska oli tylsää. Jokatapauksessa nappailin niitä hyvin paljon. En ole pitänyt lukua, kuinka monta kertaa olen trippaillut, mutta viimeisimmät kokemukset ovat olleet sen verran tyhjentäviä, että avaudun niistä vielä vähän. Oli keskiviikko-ilta jolloin päätin tyttöystäväni kanssa nauttia vanhan kunnon sienitripin teen muodossa. Trippi oli antoisa. Tanssin paljon ja huomasin positiivisuuden kukoistavan ajatuksissani. Perus sieni setit: rakasta perhettä, luontoa, maailmaa jne... Ajoittain myös synkkiä, pimeän puolen ajatuksia, mutta nehän kuuluvat perus elämän luonteeseen, ying ja yang, ei valoa ilman pimeyttä. Joten ei mitään sen kummempaa. Äärimmäisen positiivinen kokemus. Tästä kaksi päivää eteenpäin päätimme jälleen nauttia sieniä, (tällä kertaa enemmän), ja päädyin pysäyttävään tilanteeseen: hengitys on raskasta, keho ylipäänsä on raskas, ja mikä uuvuttavinta, olen kokenut liikaa. Ajattelin että olen kokenut kaiken minkä ihminen voi elämänsä aikana kokea, ja ehkä vielä enemmänkin. Ollessani vasta +20v... ymmärsin, että mikään asia maailmassa (päihteet poisluettuna) ei tule enää päräyttämään maailmaani uudella tavalla. Olin päätynyt tilanteeseen, jossa ihmeellisyys ei ole enää ihmeellistä. Tylsää. Silti pitää pysyä elossa, hankkia töitä, ehkä muodostaa perhe jne. Taistele että voit hengittää. Mutta klisee oli: mikään ei enää tuntunut miltään. Näin kaikessa merkityksessä merkityksettömyyden. Ajattelin hypoteettisesti itsemurhan olevan ainoa asia joka toisi levon, rauhan. Olemassaolo tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta. Trippi lopulta päättyi (n. ikuisuuden jälkeen) ja aloin jälleen arvostamaan yksinkertaista elämää. Otin muutaman kaljan ja nauroin asialle. Mutta silti huomaan joka päivä sen oivalluksen: olen kokenut henkisesti enemmän kuin moni ihminen kokee koko elämänsä aikana. Muistan kun pappani sanoi yhden suurimmista muistoistaan olevan se, kun hän ensimmäisen kerran maistoi appelsiinia 16-vuotiaana... Joten, lähtisitkö kanssani hiihtämään, se voisi olla päräyttävää?
