Noniin, uusi sienien ystävä ilmoittautuu ja halu jakaa uusi ihmeellinen kokemus on suuri.
Parempi puoliskoni tutustutti minut tähän uuteen ihmeelliseen maailmaan ja epäilykseni osoittautuivat täysin vääriksi.
Ensimmäinen ajatus sienistä oli todella negatiivinen ja ajattelin, etten niitä tulisi koskaan maistamaan. Olin todella vihainen avokilleni, kun kuulin hänen ensimmäisen kerran syöneen niitä. Olin tietämätön ja otinkin asiasta selvää sekä pyörittelin päässäni ajatusta sienten syömisestä kunnes tuli se hetki.
Jouduin psyykkaamaan itseäni muutaman päivän, sillä pelkäsin kovasti, että tripistä tulisi huono. Pakkasin mieltäni kaikella positiivisella ja iloisella, mitä elämästäni keksin. Pohdin mikä on minulle tärkeää ja mieluista, enkä myöskään antanut itseni suuttua kellekkään mistään (olen hyvin temperamenttinen ja räjähdän nollasta sataan jos asiat ei mene putkeen).
Se päivä koitti ja jännitys sekä pelko kutkutti mahassa kovasti. Mainittakoon tässä välissä, että ensimmäinen annokseni oli cubensiksia noin 1.3g. Epäröin niin, että meinasin jänistää ja jättää teen kuppiin. Lopulta rohkaisin mieleni sillä, että olen poltellut suhteellisen paljon ja olin lukenut jostain, että silloin panikoi aivan turhaan. Ystäväni mainitsi myös, että "Se on vähänkuin olisit ensikertaa aivan hillittömissä paukuissa." Join teen varovasti ja noin 30 minuutin jälkeen koin valtavaa painon tunnetta käsissä ja jaloissa. Hetken päästä tunsin, että alan vajota sohvan sisään ja verhomme olivat äärettömän kauniit ja ne ikäänkuin hengittivät ja rupesivat aaltoilemaan. Kattomme rupesi avautumaan mutta jonkinlainen ruusuköynnös piikkeineen oli tikannut sen umpeen. Pystyin valitsemaan avaisinko sen vaiko en. Ajatus sen aukaisemisesta tuntui jotenkin vaaralliselta ja pelottavaltaa, joten päätin jättää sen rauhaan. Seuraavassa hetkessä meinasin tipahtaa sohvalta alas ja pidin siitä kaksin käsin kiinni, etten tipahtaisi. Huusin paremmalle puoliskolleni, että tulee nostamaan minut sieltä takaisin, jos putoaisin, paluuta ei olisi. Päättelin, että sain valita kolmesta eri tiestä, mihin matkaisin, päädyin kultaiselle keskilinjalle, jossa tuntui hyvältä olla.
Seuraavassa hetkessä tunsin pakottavaa tarvetta pitää lujasti kiinni paremmasta puoliskostani. Tuntui, että ilman häntä ei olisi mitään. Jos hän päästäisi irti, se olisi ikuista, hän olisi poissa ainiaaksi ja ajatus siitä pelotti suunnattomasti. Ainakun hän edes vaihtoi asentoa jouduin suunnattoman paniikin valtaan ja rupesin huutamaan ja itkemään, ettei hän jättäisi minua. Minut valtasi kylmyys ja palelin suunnattomasti, aivankuin olisimme olleet napapiirillä.
Pikkuhiljaa tunsin kuinka sisältäni olisi tulossa ulos jotain. Aivankuin minussa olisi monta persoonaa. Oli minä ja maaninen minä. Maaninen minä halusi kovasti tulla ulos, mutta en pitänyt siitä lainkaan. Niinpä itkin kultaani vasten ja seuraavassa hetkessä koin kuinka maanisuus valtasi mieleni ja rupesin nauramaan hullun lailla. Itkemisen ja nauramisen sekamelskaa jatkui ja jatkui. Aika oli jotenkin kadonnut ja en tiennyt missä olin. Avokkini joutui muistuttamaan minua moneen otteeseen, että olen syönyt sieniä ja olemme kotona, se palautti jotenkin todellisuuden tunteen kuin kivellä iskisi päin kasvoja. Hetkittäin tunsin, että raajani olisivat kadonneet ja pyysin, että hän koskisi jokaista jalkaa ja kättäni, jotta tiedostaisin missä ne ovat.
Välillä koin, että ulkomuotoni muuttuu. Kasvoihini kasvoi suuri leijonan kita, joka ammotti auki ja seuraavassa hetkessä kasvoni olivatkin vain pala vaneria, jossa oli suuna punainen rinkula. Räjähdin nauruun, jonka seurauksena kasvoni palautuivat omikseni.
Jatkuvan itkun ja naurun seasta minusta pyrki ulos suunnaton kiinnostus kaikkea kohtaan. Ihailin seinäämme johon mielestäni muodostui aurinko, kosketin sitä todella kiinnostuneena ja se tuhoutui. Mieleni järkkyi ja pakotin itseni jatkamaan uusien ja mielenkiintoisten asioiden tutkimista, etten jäisi pohtimaan tuhoamaani aurinkoa, sillä olisin kadonnut sen mukana. Löysin ruskeat verhomme jotka lainehtivat. Se näytti puulta joka eli, halasin sitä ja sekin tuhoutui. Rupesin itkemään, että kaikki mihin kosken on tuhoon tuomittua, joten pelkäsin tuhoavani myös rakkaani, sillä minun täytyi pitää tästä kokoajan kiinni. Hän joutui taas muistuttamaan, etten tuhoa mitään, olen vain syönyt sieniä ja todellisuus räjähti taas kasvoilleni ja hetken luulin jo olleeni selvillä vesillä. Jatkoin tutkimusmatkaani ja halusin kovasti kurkkia verhojen välistä, että mitä kaikkea ulkopuolella odottaa. Koin kaikki huoneet ja pihan erilaisina tiloina ja tunsin että "ulkotila" on jotenkin tosi arvokas, sinne ei välttämättä pääse ja ahdistus siitä, että olen vankina sisätilassa kasvoi. Liimauduin kiinni parvekkeen oven lasiin ja mieleni valtasi suunnattoman hyvä tunne. Avokkini yritti puhua minua pois siitä, sillä naapurit näkevät meille suoraan ja se olisi ehkä voinut vaikuttaa "hieman oudolta" heidän silmissään.
Hetkittäin itkin onnesta, kun tajusin, että olemme kotona ja tämä on minun koti. Kodissamme on valtavasti värejä, koska ilman värejä elämä olisi kurjaa. Olin kiitollinen siitä, että olen sisustanut värikkäästi ja siitä, että koin vihdoin olevani kotona ja seurassani on ihminen josta välitän (olen muuttanut 22vuoden aikana enenmmän kuin 22kertaa ja en ole tuntenut mitään paikkaa kodikseni). Välitykseni avokkia kohtaan kasvoi ja tajusin, että jos häntä ei olisi, ei olisi minuakaan. Vaeltaisin jossain pimeydessä ypöyksin ja en pääsisi ilman avokkia takaisin. Rakkauten häntä kohtaan tuntui kasvavan äärettömiin asti. Koin, että hän on minun aurinko ja hän valaisee tieni matkamme aikana. Matkaisimme yhdessä.
Välillä jäin looppaamaan ja tajutessani sen sain onneksi katkaistua kierteen. Kunnes olin ajautunut pohtimaan samaa asiaa yhä uudestaan ja uudestaan päätimme lähteä koiran kanssa pihalle. Vastassani oli suuri ihmeellinen maailma ja tuntui tosi arvokkaalta päästä sinne. Lunta satoi hiljalleen ja oli uskomatonta nähdä kuinka jokainen lumihiutale oli yksilö. Ne olivat niin kauniita, että meinasin pakahtua onnesta. Vastaantulevat ihmiset ahdistivat suunnattomasti ja tuntui kuinka heidän katseensa olisi naulinnut minuun. Kun kävelimme lasten leikkipuiston ohi, koin järkytyksen tunteita. Näin kuinka vauva kävelee ja juoksee suoraan kohti minua ja ahdistuin niin paljon, että säntäsin koiramme kanssa kovaan juoksuun. Pysähdyin ja tuijotin silmät ja suu suurina katulamppua, jonka ympärillä leijaili satoja, kenties miljoonia lumihiutaleita ja ne valtasivat mieleni niin, etten huomannut kuinka avokki oli saavuttanut minut ja seisoi takanani.
Koin päivämme sekä ensimmäisen trippini olevan täydellinen. Kuin olisi kokenut valtavan tunneskaalan. Kaikki mahdolliset tunteet samassa hetkessä. Se oli järisyttävän hieno kokemus. Oli hienoa myös tajuta kuinka paljon voi toista ihmistä rakastaa, oli kuin olisimme sulautuneet yhteen koko matkan ajaksi ja oli vain me. Rakastan meitä <3
