Eilisiltana 4.1.2014 katosin johonkin, yksinäisyyteen, mutta se oli kaunista. Intensiivisin ja hallitsemattomin matkani omaan mieleeni ikinä! Matkoja on takana jo useita, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa yksin (vieläpä ensimmäistä kertaa pitkän ajan yksin minun ja tyttöystäväni asunnossa, uudella paikkakunnalla, josta en tunne vielä oikeastaan ketään), ja edellisestä on aikaa jo useampi kuukausi. Olikohan myös pilvellä osuutta matkan tajunnanräjäyttävyyteen?

Heti aamusta aloin pohtia, josko kävisin tänään matkalla. Koko päivän piirrellessäni ja kitaraa soitellessani jännitin ja odotin jo lähes päättäneenä, että illalla se on menoa. Noin kello 18 päätin käydä kävelyllä ja polttaa rentouttavat savut, että jännitys hieman laskisi. Asunnolleni päästyäni havahduin, että tulipa poltettua tuhti jointti ja pari tuntia menikin ihmetellessä, kun tuntui jo melkein että olisin nauttinut sienetkin.
Yhtäkkiä, kuin jokin tiedostamaton tahto olisi ottanut minusta ohjakset, astelin kauppaan ostamaan sitruunan ja järkkäilin asuntoni mukavammaksi, laitoin kynttilöitä ympäri huonetta, siirsin tietokoneen ja kaiuttimet patjan vierelle ja laitoin rauhallista musiikkia soimaan, punnitsin kuivia tatteja noin 1,77g, laitoin päälle rennompaa vaatetta ja keittelin huomaamattani teet valmiiksi. Laitoin tyttöystävälleni viestin, että nyt mennään, suljen puhelimeni. Ja kaikki alkoi hörpättyäni kitkerän makuisen sitruunaliemen... Kello oli noin 21, en keskittynyt siihen.

Makoilin patjalla peiton alla musiikin soidessa ja odotin, että se vie minut mukaansa. Olin suurimmaksi osaksi silmät kiinni, mutta välillä katselin ympärilleni ja tunnustelin kehoani. yhtäkkiä silmät avattuani huomasin, kuinka kaikki tanssii ja heiluu musiikin mukana. Suljin taas silmäni.. Kohta havahduin, että loppuiko musiikki, mutta samalla sekunnilla se otti koko tilan valtaansa ja imaisi minut mukaan. Musiikki oli kaikkeus! Jokin voima sai minusta täydellisen otteen, enkä voinut enää hallita itseäni. Suustani tulvi ajatukset musiikin tahtiin "laulettuna" (puhuin koko illan itsekseni sipisten, enkä voinut estää sitä, koska tuntui, että se on ainut keino ajatella). Kelluin jonkin aikaa omassa päässäni ja huomasin, miten kehoni ei tuntunut yhtään normaalilta. Silmät kiinni näin miljoonia värejä ja muotoja ja tuntui kuin olisin jossain aivan toisessa todellisuudessa. Muistan kuinka toistin monia kertoja itselleni "mitä tapahtuu?", "miten tää voi mennä näin?", "missä olen?" ja muuta kummallista. Kaiken tämän oudouden keskellä olo oli euforisempi kuin koskaan, välillä tuntui kuin olisin saanut koko keholla orgasmeja 

"Kusettaako mua?" "ilmeisesti", vessaan siis. Noustessani patjalta, tuntui kuin pyörtyisin, mutta silti liike oli jollain tavalla hallittua. En liikkunut itse, vaan musiikki ohjasi minua. Oli aika vahvasti samanlainen olo, kuin korkeassa kuumeessa kun väsyttää ja pyörryttää ja huimaa ja tuntuu että silmissä vain sumenee, mutta kivemmalla tavalla. Muistan miettineeni tätä kuumeasiaa useaan otteeseen. Päästyäni vessaan, laitoin ensin valot päälle, mutta säikähdin niitä ja ne oli pakko sammuttaa. En ollut vielä valmis kirkkaalle valolle, onneksi vessassa on ikkuna, josta paistaa katuvalot sisään ja tekee mukavan rauhallisen valon. Vessassa en vielä uskaltanut katsoa kunnolla peiliin vaan halusin palata mahdollisimman pian takaisin patjalle, koska muutenkin tuntui etten ollut vielä kauaa edes kerennyt maata, ennenkuin tuli jo vessahätä ja keskeytti kaiken. Musiikki ei kantautunut vessaan asti ja siellä oli aika kolkkoakin tästä syystä. Heti kun pääsin takaisin olohuoneeseen missä musiikki soi, se otti minusta uudestaan otteen ja ohjaili minua tanssivin liikkein seinän viereen. Koskettelin seinää ja huomasin miten hienoja ääniä siitä tulee, kun sitä koputtaa. Aikani rummuttelin seinää eri kohdista ja erilaisin lyönnein ja edelleen laulellen ajatuksienikulkua, kunnes havahduin tästä ja aloin nauramaan itselleni. Palasin kevyin askelin kuin lentäen patjalle.

Pyörin mitä kummallisimmissa asennoissa patjalla puristellen ja väännellen itseäni varpaista, kun ne tuntuivat niin kylmiltä. Raaviskelin päätäni ja painoin naamaani patjaa vasten. Tuntui kuin en olisi voinut liikkua yhtään vaan jumiuduin jatkuvasti johonkin outoon asentoon. Aina kun liikutin vaikka kättäni tai nousin sikiöasennosta, toistin sen useamman kerran ja tuntui kuin looppaisin jatkuvasti samoja liikkeitä ja toistelin samoja sanoja ja kaikkia filosofisia kysymyksiä. Tämä oli välillä pelottavaa, jos yritin saada otetta todellisuudesta, mutta onneksi osasin aina unohtaa kaiken ympärillä olevan ja loppujenlopuksi tuntui todella puhdistavalta ja mukavalta vain pyöriä patjalla musiikin tahtiin.
Taas tuli vessahätä. Noustessani patjalta ja kävellessä kohti vessaa, tuntui kuin kaikki olisi alkanut alusta. Aivan kuin olisin noussut täsmälleen samalla tavalla kuin viimekerralla ja olin varma että astuin täydellisesti samoihin kohtiin kuin viimeksi. Kaikki tuntui kuin jatkuvalta dejavulta. Tällä kertaa kuitenkin laitoin valot vessaan, ja se teki koko tilasta täysin erilaisen. Nyt katsoin jo peiliinkin ja jumiuduin siihen toviksi. Kyselin itseltäni "olenko tuo minä?", "miten voin näyttää tuolta?", ja naureskelin. Pyyhkiessäni käteni purin pyyhettä, se maistui oudolta, mutta tuntui kivalta suussa ja hassulta kun sillä hieroi naamaa. Aloin raapia naamaani ja ahdistuin siitä, etten tuntenutkaan mitään! "Miksen tunne mitään kun raavin?" Tästä asti koko illan ajan välillä havahduin siihen, että raavin omaa naamaani ja pureskelin kieltäni ja huuliani ja raavin jopa ikeniäni! Muistan myös kuinka vääntelin omaa nenääni ja se tuntui muovailuvahalta. "Miten voi tuntua tältä? miten tuntoaisti voi mennä näin?"

Vessasta päästyäni musiikki oli kadonnut (youtubesta laittamani levy loppui), oli hiljaista. Liikkeet tuntuivat tökkiviltä ja tarvitstin musiikkia. Matkalla patjalle jumituin seisomaan keskelle huonetta ja katselin ikkunasta ulos, vaikka siinä oli sälekaihtimet edessä. Huomasin ulkona liikettä, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut ihan ikkunan toisella puolella (vaikka en olekaan maan tasalla ja siinä on parvekekkin välissä), kuin olisin katsonut kylmien kaltereiden läpi tilannetta, kun näin vain varjon liikkuvan sälekaihtimien raoista. Joku tyyppi tuli autosta ulos ja näytti erittäin uhkaavalta. Mietin näkeeköhän hän minut ja näytänkö minä miltä. "Hän varmaan näkee minut aivan kuten minäkin hänet! Tai ei ehkä aivan samalla tavalla.." Pyörin huoneessa miten sattuu ja kaikki näytti todella oudolta ja kiehtovalta. Huomasin asunnossa asioita mihin en ollut kiinnittänyt juurikaan huomiota vaikka tiesinkin niiden olemassaolosta. Muistin jouluvalot, jotka roikkuvat katosta. Ne ovat tuommoisia outoja muoviruusuja joissa on sisällä valo. Pohdin ääneen "hassua kun täällä on asioita joita en muista että on, mutta ne kuitenkin on aina täällä." ja tunsin tarvetta tunkea yhden ruusun suuhuni ja kietouduin valoihin. Laitoin ne päälle ja palasin patjalle.

Nyt muistin musiikin tärkeyden ja laitoin uuden levyn soimaan youtubesta: Bonobon Black Sands (jonka kuuntelimme kerran syksyllä tyttöystäväni kanssa läpi, kun otimme ensimmäistä kertaa isommat annokset silokeita, minä otin 40g ja hän 30g Täydellinen trippilevy mielestäni) Tämä levy toi todella nostalgisen olon ja vei taas mukanaan. Istuskellessani patjalla, tunsin olevani Shakespeare tai joku mieletön filosofi, kun nostelin kättäni (tyyliin "ollakko vai eikö olla") ilmaan ja kyselin mahtavia kysymyksiä ja latelin viisauksia, joista en tosin enää juuri mitään muistakkaan. Muistan kyllä että pohdin, miten kaikki tapahtuu tarkoituksella, eikä tulevaan voi vaikuttaa. Mietin elämääni taaksepäin ja yhtäkkiä osasin hyväksyä kaiken! En katunut mitään, koska miksi katua jotain mihin ei itse voi vaikuttaa. Elämä menee miten menee, eikä ole olemassakaan toista mahdollisuutta, miten se olisi mennyt. Mieleni valtasi rauhallisuus ja onnellisuus, ja päätin että tästä lähtien en kadu enää mitään

Pian minulla tuli kuitenkin ikävä. Ikävä kaikkia läheisiäni. Oikeastaan ikävä kaikkia ihmisiä. Tunsin oloni hyvin yksinäiseksi. Olinhan sentään yksin uudessa kaupungissa, kun läheiseni ovat noin 450km päässä minusta. "Miten olen yksin, vaikka maailma on täynnä ihmisiä. Missä kaikki ihmiset ovat, miksei heitä näy, miten täällä ei ole muita kuin minä? Puhelimeni on kiinni, en voi soittaa kenellekään. Haluaisin vain sanoa kaikille kuinka heitä rakastan, tietävätkö he sen, ajatteleeko minua kukaan, onko täällä muita?" Huomasin että minulla on tietokone. Avasin eri foorumeita ja ajattelin, että ehkä voisin jutella ihmisille niissä. Netissähän on paljon ihmisiä. Avasin myös tämän foorumin ja meinasin kirjoitella chattiboxiin mutta en uskaltanut, koska en saanut selvää mistä muut siellä puhuivat, mutta heidän viestinsä vaikutti joltain äärettömältä salaliittoteorialta ja maailmanvaltaussuunnitelmalta, ja ehkä jopa poliisien salajuonelta! Kirjoittaminenkin oli vaikeaa. Päätin etten teekkään sitä. Täytyy mennä vessaan.. "taasko vessahätä? Kuvittelenko sen vain vai onko se oikeasti. tuntuu että kusen kohta housuun vaikka kävin ihan äsken vessassa"

Taas sama looppi. Nousen samalla tavalla horjahtaen ylös, samat askeleet, samat kelat, miten tämä toistuu taas.. Looppaan vaan samaa toimintaa koko illan. Kohta taas palaan samallatavalla patjalle ja pian taas lennän vessaan. kummallista. Tällä kertaa vessassa tuntui että kadotan kaiken. Pyörryn! Kustessani meinasin horjahtaa taaksepäin, mutta ehkä vain pääni sisällä. "Mitä jos pyörryn tänne, lyön pääni, eikä kukaan tiedä sitä. Onko täällä edes muita? Onko minua olemassa?" Kadotin kaiken.. Uppouduin taas peiliin.. Silmäni imaisi minut sisäänsä ja pohdin siinä taas tovin kaikenlaista. Koitin koota itseäni, kun tajusin etten muistanut etes housuja nostaa ylös Pesin muutaman kerran naamani. "Onko naamani ruvilla? Olen raapinut sitä koko illan! Tuntuu hassulta raapia, mutta olisi kiva jos tuntisin jotain! Mitä jos vahingossa kuorin itseni kokonaan, kun en tunne mitään?!" Kun pesin naamaani, vesi tuntui hyytelöltä, joka suli koskiessaan naamaani. Samalla tuntui ettei vesi pysy käsissäni, vaan valuu niiden läpi. Pyyhin taas pyyhkeeseen ja se tuntui mukavan karhealta ja samalla pehmeältä. Mietin vessassa miten tältä voi tuntua ja jälleen "Mitä tapahtuu? Missä olen? Olenko elossa?". Välillä tuntui siltä, että kohta havahdun siitä että jotku lääkärit antaa ensiapua mulle ja oonki kuvitellu vaan että oon täällä oikeasti, mutta tajusin että ei tänne voi kukaan tulla. Jollakin tavalla olin myös hyväksynyt sen, että ehkä kuolen tai olen kuollut. Näin nimittäin vastikään unta, jossa minut ammuttiin ja ensimmäistä kertaa unessa kerkesin oikeasti kuolla ja hyväksyä sen, sitten tajusin että hetkinen se oli vain unta, voin avata silmät, ja tuntui oudon seesteiseltä. Tajusin mitä kuolema on. Tajusin että se on vapauttavaa. Ei tarvitse enää ikinä ajatella mitään. Jollain tavalla odotan kuolemaani, en siten, että haluaisin sitä aikaistaa tai tehdä itse, mutta en pelkää sitä vaan kunnioitan. Tuo uni palasi matkallani mieleen vahvasti ja hyväksyin sen, että saatan kuolla, niin hullulta kuin se kuulostaakaan.

Menin keittiöön. Juon vettä. Tuntui että yksi mukillinen kesti vähintään tunnin. Sekin oli yhtä looppia: Otan hörpyn lasken mukin alas, otan taas hörpyn tismalleen samalla tavalla, lasken mukin alas jne.. Vesi tuntui kuitenkin hyvältä. Päätin koittaa soittaa kitaraa, koska olo oli tyhjä enkä keksinyt mitä voisin tehdä. Olin aiemmin kuitenkin virittänyt kitaran eri vireeseen ja olinkin ihan kujalla että miten sitä käytetään, päätin luovuttaa suosiolla heti alkuun. Palasin patjalle. Toivoin jo hetken että tämä loppuisi. Voisinko alkaa jo nukkumaan. En kuitenkaan halua koska olo on sisimmiltään erittäin mukava ja matka on niin hurja että en halua hukata sitä. Muistin facebookin! Kirjauduin sinne ja juttelin joidenkin ihmisten kanssa, mm. tyttöystäväni. Hän kyseli miten minulla menee ja oli kiva kertoa tuntemuksia. Ei enää ollut niin yksinäinen olo. Pian kuitenkin oli pakko lähteä sieltä pois koska kirjoittaminen ja lukeminen oli todella haasteellista. Suunnittelin ulos lähtöä ja ajattelin, että rentoutuisiko olo jos polttaisi savut. Taisin suunnitella kävelyä koko illan, mutten saanut sitä koskaan aikaiseksi, koska tuntui etten kykene tekemään oikein mitään. Oli kuitenkin mukava vain olla, ja se oli uskomatonta. En tarvinnut muuta.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin palautua normaaliin todellisuuteen. Laskut olivat oikein mukavat ja oli kiva, kun sain jo vähän kiinni maailmasta. Loppuilta meni sitten fiilistellessä ja kelaillessa siistiä matkaa. Oli mieletöntä, jännittävää, pelottavaa, ahdistavaa, ihanaa, kaunista ja ennen kaikkea opettavaista.

Kiva jos joku vaivautuu lukemaan tämän, kun näinkin pitkäksi venähti. En vielä oikein ymmärrä kaikkea itsekkään, mutta ensimmäistä kertaa päätin kirjoittaa matkan tänne, koska se poikkesi täysin aiemmista, ja ajattelin että se avautuu itsellekkin paremmin kun sitä oikeasti muistelee Kiitos!

E: Vuodenvaihdos oli päässyt unohtumaan

En sentään, vaikka kovasti niin pelkäsinkin tekeväni. Oli vaikea hillitä sitä raapimista, kun se ei tuntunut miltään. Vähän niinku ois puutunu koko keho Pieniä punaisia pisteitä ja jälkiä oli myöhemmin, mutta ei verta onneksi

Hienon kuuloinen kokemus. Kiitos jakamisesta!

Annoksesi oli hyvin samaa luokkaa kuin omat lempimatkani ovat. Myös vaikutukissa oli jotain hyvin samaa fiilistä mitä olen joskus kokenut.. Eli sienistä saa hyvinkin mukaansatempaavia vaikutuksia jo parin gramman annoksella, mutta ympäristö ja sen ärsykkeet + itsesuggestio vaikuttaa siihen todella paljon. Kun musa alkaa potkia yhdessä sienten kanssa, se on ihanaa menoa sitten. Mutta tuolla annoksella silti sellaista menoa, että homma pysyy hallinnassa ja matkan suuntaa voi ja pystyy jokseenkin muuttamaan. "Ei tarvitse" tehdä sitä mitä trippi haluaa, vaan voi käsikirjoittaa hieman itsekin. Pienemmillä annostuksilla itselläni kehossa pysyy sellainen tietynlainen sähkölataus koko tripin ajan.

Normijätkälle myös kiitokset biisilinkeistä!