Koin tovi sitten elämäni ensimmäisen sienitrippini.
Olin yli vuoden ajan lukenut, katsonut videoita, kuunnellut luentoja ja podcasteja, jutellut jo kokeilleiden ihmisten kanssa ja pyöritellyt ajatuksia omassa pienessä päässäni sienistä. Olen jonkinlainen tietonarkkari, eli kun jostain asiasta kiinnostun, en saa siitä tarpeekseni. Yli vuoden ajan ei sellaista viikkoa ollut etten olisi asiaan perehtynyt enemmän ja enemmän. En halunnut kiirehtiä asian kanssa koska halusin olla varma siitä mitä haluan enkä halunnut sen olevan "väkinäistä".
Heräsin kyseisenä lauantaina semiaikaisin 10 maissa aamulla. Kun olin kevyen aamupalan saanut syötyä niin pakkasin kamat kassiin ja painelin salille. Vähän oli vaikeuksia keskittyä täysillä treeniin kun oli innoissaan ja jännittynyt tulevasta illasta. Sain kun sainkin kelvollisen treenin tehtyä ja suihkun kautta himaan syömään pienen kanasalaatin. Normaalia bulkkiruokaa en viitsinyt syödä iltaa ajatellen.
Siinä kuuden maissa illalla saavuin kaverini luokse ja seiskan aikoihin heitettiin 1,5g golden teachereita teenä huiviin.
Tilanne tuntui täydelliseltä: Hyvä ystävä vieressä joka on jo kokenut ja tiesi mitä ollaan tekemässä, iso pehmeä sohva, hämärä valaistus, pari laavalamppua, seinällä realistisen näköinen tähtirykelmä (joka näkyy vain kun katossa olevan uv-valon laittaa päälle), hyvää musiikkia ja avoin mieli.
Vartin kuluttua teen juomisesta alkoi vatsassa kiertämään. Aloin jännittää oksentamista koska inhoan sitä yli kaiken. Hetken kuluttua pitikin käppäillä vessaan ja pikaiset laatat pönttöön. Sienet eivät vielä vaikuttaneet mutta huomasin etten inhonnut oksentamista koska se oli helppoa ja vaivatonta eikä sitä ÖÖÖYYYYRRRGGGHHHH-meininkiä. Ei edes haitannut että oksensi. Siitä tajusin että okei nyt lähdettiin. Takaisin sohvalle kuuntelemaan kun tiukka psykejyrä soi miedolla voluumilla kaiuttimista. Rento fiilis. Tuijotin seinäkelloa, en tiedä miksi. Se vaan näytti hienolta. Kun tuntui että sienet alkaa nousta niin huomasin että euforia nousee taustalla soivan psyken tahtiin tasaisen varmalla vauhdilla kuin höyryjunan ja pendolinon risteytys.
Nousujen jälkeen musiikki vaihtui Sphongleen ja tuntui kuin olisin pikkuhiljaa leijunut ilmassa alaspäin loputonta kuilua mitään pohjaa saavuttamatta. Vähän huvitti kun tiesin kuitenkin istuvani tukevasti sohvalla. Laitoin silmät kiinni ja näin satoja valomainoksia ja valaistuja kylttejä. Ne näytti joltain Las Vegasin kaduilla olevilta valoilta. Ne vain leijui mustassa tyhjyydessä. Purskahdin lyhyeen nauruun kun en ollut odottanut sellasta. Sanoin kaverilleni mitä just näin ja naurettiin hetki. Katsoin katossa olevaa palovarointinta ja kun siirsin katseeni kattoon niin koko katto oli täynnä samanlaista säleikköä kun palovaroitin. Hahmotin säleikön keskeltä myös hämärästi sellaisen afrikkalaisen heimonaamarin. Sellaisen pitkän mallisen kun peittää rintakehänkin ja nousee korkealle pään yläpuolelle. Se kuitenkin hävisi lähes yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.
Aloin syödä tikkaria ja tuntui että takaraivoni lensi seinälle siitä mausta. En ole varmaan koskaan maistanut mitään niin hyvää. Olin aivan pähkinöinä ja imeskelin tikkaria rauhallisesti nautiskellen.
Aloin miettiä että miksi en nauti kaikista asioista yhtä paljon kuin niinkin yksinkertaisesta asiasta kun hyvän karkin syömisestä. Vaikka olen elämää rakastava ja siitä nauttiva ihminen, mulle tuli jotenkin pettynyt olo itseeni että miksi en nauti päivittäisistä asioista näin paljon. En oikein osaa selittää sen hetkisiä ajatuksiani tarkemmin. Tiesin että nautin kyllä elämästäni mutta ehkä mun pitäisi keskittyä siihen enemmän eikä vaan mennä zombina päivästä toiseen aina viikonloppua odottaen että on aikaa tehdä omia juttuja eikä kaikki aika mene töihin ja arjen rutiineihin.
Mentiin parvekkeelle tupakalle ja siinä huomasin kuinka selkeästi näen röökin punaisena hehkuvan keklun. Se tekstuurin määrä... Ihan kun silmien tilalla olisi ollut miljoonan megapikselin kamerat hullulla zoomilla. Pyörittelin tupakkaa kädessäni keklua tuijottaen ja mietin että miten voin nähdä niin tarkasti ja niin terävästi.
Takaisin sohvalle mentyä alkoi Led Zeppelin soimaan. En ole ikinä sietänyt kyseistä bändiä ja Stairway to heaven on aina ollut mielestäni naurettavan yliarvostettu tekele. Huomasin kuinka se musiikki tiesi miltä musta tuntuu. Kävin aika monenlaiset fiilikset läpi ja koko sen ajan musiikki kulki mun mukana ja se tiesi aina miltä musta tuntuu ja soitti itseään mun fiiliksen mukaan että mulla ois hyvä olla ja autto mua pitämään hyvän fiiliksen. No jossain vaiheessa se Stairway to heaven lähti soimaan ja silloin tajusin millainen mestariteos se on. En ollut ikinä kuullut musiikkia sillä tavalla. Koin mielettömät euforiat jotka oli yhtään liiottelematta lähellä mdma-nousuja. Kun biisi loppui, nousin pystympään istumaan suu auki ihmeissäni ja katsoin kaveriini päin ja tismalleen samaan aikaan kaverini teki saman ja katottiin molemmat toisiamme suu auki silmät suurina ja molempien kasvoilta pystyi lukemaan saman: WOW!
Pikkuhiljaa olo alkoi normalisoitua ja kymmenen jälkeen lähdettiin ulos hetkeksi ja käytiin syömässä pikaruokaa. Mukavassa kevyessä pienessä jälkipöhnässä käppäilin kotiin ja mietiskelin mitä illalla oikein tapahtu. Pystyn vieläkin muistamaan kuinka tyytyväinen olin. Yhden jälkeen yöllä poltin erittäin erittäin kevyet savut että alkoi väsyttää ja saisi unen päästä helpommin kiinni.
Yksi elämäni hienoimmista päivistä.
Olen nyt pari kolmisen kuukautta tapahtuman jälkeen alkanut muistella pajauttaessani noita tapahtumia. Koen että se oli täydellinen eka kerta. Koin paljon, en tunne että jäin mistään paitsi ja mikään ei lyönyt yli. Ainut miinus oli oksentaminen vaikka sekin oli niin kevyttä. Saattoi johtua myös pelkästä jännityksestä kun olin lukenut paljon että niin saa käydä ja oksentamista kammoavana jännitin sitä todella paljon niin voihan olla että sekin laukas sen.
Viime viikkoina on tullut taas sellainen olo että en malta odottaa seuraavaa kertaa. Jos vaikka lisäisi varovaisesti annosta. En ollut tuntenut tätä trippikaveriani kun muutaman kuukauden, mutta alusta asti meillä on klikannut tosi hyvin. Jälkeenpäin oon tajunnu kuinka paljon toi trippaaminen lähensi meitä. Oon mielettömän onnellinen että mulla on tollainen ihminen mun elämässä. Oon yrittäny myöskin nautiskella pikkujutuista enemmän. En tiedä oonko onnistunu siinä kun se on kuitenkin loppujenlopuksi ainakin mulle tosi vaikeeta iloita tyyliin onnistuneesta makaronilaatikosta sen enempää.
Entisenä ns. laittomien aineiden ja niiden käyttäjien halveksijana oli takaraivossa pienenpieni kuumotus kuitenkin että mitä jos sekoankin. Mitä mä teen jos ne sekottaakin mun pään jotenkin pysyvästi ja tuun hulluksi? Tästäkin syystä halusin tehdä tämän jonkun kanssa jonka läsnäolo saa mut rauhalliseksi. Onneksi tää kaikki unohtu jo nousujen alkaessa.
Tästä tulikin nyt pidempi teksti kun alottaessa oletin, mutta jotenkin tääkin tuntuu kivalta kun saa puhua asiasta kun
tästä nyt ei voi työpaikan kahvipöydässäkään puhua. On aika surullista että me ei voida avoimesti kertoa kaikille jostain kokemuksesta joka on niin vahva ja hieno että sen muistaa varmaan koko elämänsä ajan.
