Kaksikymmentäseitsemän vuotta.
Mies. Poika.
Normaalipainoinen ja -pituinen.
Päihdehistoriassa satunnaisesti alkoholinkäyttöä ystävien seurassa viikonloppuisin, kesällä on saattanut festivaalien takia venähtää.
Kukkaan tutustuin ensi kertaa nelisen vuotta sitten. Kokemus oli miellyttävä, muttei vienyt millään tavalla mukanaan; vuodessa tulee sauhuteltua kenties max. neljästi tai viidesti. Psykedeelien osalta kokemusta nolla lukuunottamatta erästä savuista iltaa C.Indican seurassa, joka sai aikaan jonkinlaista ajantajun muutosta sekä pintojen elämistä.
Vaikka muuten sosiaalinen olento olenkin, koin tämän asiana, joka minun oli tehtävä yksin. Koen myös olevani aika mentaalimielessä tasapainoinen yksilö lapsuudentraumansa selättäneenä enkä koe alitajuisesti pakenevani mitään, joten en olettanut yksinolon tahi suuren annoksen (P.Cubensis, ~4.25g kuivattuna) muodostuvan ongelmaksi. Koin olevani valmis kohtaamaan kaiken, jota alitajuntani saattaa tielle heittää. Olin myös lukenut aika runsaasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa.
Omistamani "tarkkuusvaaka" osoittautui heti kättelyssä epäluotettavaksi, sillä sen (kahdella desimaalilla) ilmoittama paino samalle sienipinolle tuntui vaihtelevan yllättävän paljon joka kerta, kun sienet poisti ja pinosi uudestaan vaa'alle, yllä mainittu 4.25 on aika hyvä keskiarvo vaa'an lukemista. Sienet pureskellen naamaan ja odottamaan. Edellisestä ateriasta, eli "aamu"kahvista + jonkinlaisesta sämpylästä, oli kulunut aikaa pari tuntia. Omistan ihanan punaisen tunnelmavalaistuksen, mutta suunnittelin katsovani ensin normivalot päällä jotain satunnaista Nat Geon tv-ohjelmaa siihen saakka, kunnes olisi ns. aika.
Kämmenistä sen ensimmäisenä huomasin. Jotakin kummallista tapahtui. Vaikea selittää sitä visuaalista "juttua", mutta jotenkin kämmenten viivat, uurteet ja varjot leikkivät tavalla, jota en ollut ennen kokenut. En heti ollut varma oliko kyseessä todellinen indikaatio tajunnantilan muutoksesta vai vaan jonkinlainen placebo-efekti, joten odotin tovin verran. Kurottaessani hetken päästä pöydällä olevaa vesilasia kohden havaitsin lasin (Hoegaardenin tuoppi, tiiätte varmaan millainen se on) muuttaneen jotenkin mittasuhteitaan. Taaskin tosi vaikea kuvailla millä tavalla se oli omituinen, jokin ei vaan täsmännyt reaalimaailman kanssa. TV kiinni, sopivaa musiikkia (Lähinnä Shponglea <3 ) soimaan, valaistus hämärän punaiseksi ja sohvalle. Katseeni kiinnittyi seinällä olleeseen aurinkokasvo- seinäkankaaseen, joka tuntui elävän. Kankaaseen painetut kaksiulotteiset kasvot tuntui yhä enemmän kolmiulotteisilta, mitä enemmän niihin syventyi. En osaa sanoa miten pitkään aika meni pelkästään visuaaleja ihmetellessä, mutta jossain välissä tajusin ajatusten alkavan harhailla mitä erilaisimmissa asioissa, kaikessa viimeaikaisessa, hitusen lapsuudessa ja ihmisissä joita aikoinaan tunsi ja joiden kanssa ei ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Jossain välissä nousin wc-tiloihin, ja matkalla satuin vilkaisemaan peiliin. Oli jotenkin luvattoman jännää. Palattuani jäin tuijottaman itseäni peilistä, ensin hölmösti ilmeillen, kunnes totesin mielenkiintoisimman fiiliksen olevan vain tuijottaa peilissä näkyviä kasvoja perusilmeellä. Muistaakseni ensin ryhdyin itkemään, sitten nauramaan, sitten taas itkemään ja lopulta tajusin tilanteen olevan jotenkin nurinkurinen joten päätin yytsimissession nauruun. Palasin sohvalle. Punainen valaistukseni on lähtöisin kirjahyllyn päällä sijaitsevista ledeistä, joiden yläpuolella on eräänlainen lasinen pallo-tyyppinen koriste-esine, josta itse ledivalot heijastuvat edelleen seinään Tuijotin sitä hetken, ja se tuntui tanssivan. Jostain syystä tunsin tarvetta sanoa sen ääneen. Sienten henki tanssii. Kuvittelin mielessäni elävästi sen, kuinka konkreettisesti menneiden aikojen (tai nykyisten pimeässä Amazonissa elävien viidakkoheimojen) ihmiset ovatkaan kokeneet jumalansa näinä tajuntaa laajentavina hetkinä.
Ajatukset lähtivät taas lentoon, tällä kertaa kulku oli vielä heittelevämpää kuin ensimmäisellä kerralla. Ajatukset poukkoili edestakaisin, kunnes jotenkin yht'äkkiä siitä melusta selkeni yksi. Anna. Tyttöystäväni. Nimi ehkä muutettu. Tunsin tarvetta kertoa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle on. Puhelimen olin laittanut pois päältä ennen tätä, mutta tietokone jäi musiikinsoittamistarkoituksessa päälle, joten laitoin sitä kautta lyhyen viestin, kertoen olennaisen. Tietokonepöydällä makasi joululahjaksi saatu Toblerone-suklaapaketti, josta kirjoittamisen lomassa napsin muutaman palasen. Maistui muuten jotenkin tosi jännältä, en ole varma vaikuttiko itse trippi makujen aistintaan, vai kiinnittikö siihen vaan jotenkin erityisesti huomiota näin ns. matkatessaan. Istuin paikoillani vielä hetken, ja päätin laittaa vielä viestit parille muullekin ihmiselle elämässäni. Tietokonenurkasta palatessani huomioni kiinnittyi lattiaan. Vanha, kulunut parketti (tai vastaava, ei näistä ota selvää) näytti kuin tanssivan erilaisten muotojen peitossa. Kulumajäljet aiheuttivat vielä entistä mielenkiintoisempaa katseltavaa, joten otin tyynyn ja menin tuijottamaan tätä lattialle.
Tässä vaiheessa ajantaju kokee jonkinlaisen rakennemuutoksen. Olen omasta mielestäni saletti siitä että makasin lattialla ikuisuuksia, ehtien ajatella noin tuhatta asiaa, mutta reaaliaika on eri mieltä. En sinänsä tuijottanut kelloa, mutta musiikki muodosti aika hyvin taustareferenssin ajan oikeaan kulkuun. Lattialla maatessani koin suurimmat kokemukset tällä tripillä. Lattialla tanssivat visuaalit, käteni "sulaminen" kiinni lattiaan tai sen sisään, ikään kuin lattiasta tietokonetuolin alle purkautuvat siniset tanssivat salamat ja lattian sisään uppoava tietokoneen koppa olivat nekin ihan nättejä, mutta tajusin saaneeni aivan uusia tapoja katsoa muutamaa elämäni keskeistä kynnyskysymystä. Tein siinä maatessani myös muutamia päätöksiä erinäisistä asioista, mutta katsoin viisaammaksi arvioida niitä myös ns. normaalimielentilassa ennen toteutusta. Tämä syvempi lattialla koettu vaihe jakautuu jotenkin tosi selkeästi kahteen intensiivisempään mietiskelysessioon, jonka välillä oli lyhyt "havahtumisvaihe", jonka aikana tuli taas tutkittua visuaaleja ympärillään ennen syventymistä mietteisiin. Lyhyt playlist tietokoneella ehti rullata koko tripin aikana ympäri moneen kertaan, ja Shponglen Around the World in a Tea Daze jotenkin joko onnistui aina osumaan selvempään kohtaan, tai sitten itse havahtui ajatuksistaan sen alettua soimaan, mutta ko. biisistä muodostui jotenkin koko matkan teemakappale. Etenkin, kun se jotenkin täydellisesti osui taas kahden "mietiskelysession" välisesn havahtumissuvantoon. Hapuilin lattialta vieressä olevan kitaran suuntaan aikeena kai tapailla biisin melodiaa, mutta totesin yrityksen olevan hölmö.
Lattialla tuli vietettyä pitkä aika, välillä siitä nousten peilin eteen, välillä vessaan, välillä muuten vaan tuijottamaan lähemmin tuota seinää valaisevan punaisen eri sävyjä. Jossain vaiheessa nousin sohvalle tuijottamaan kattoa ja siellä tanssivia kuvioita, ja käsittääkseni tässä vierähti taas pitkä tovi. Päänsisäisessä ajassa ainakin. Jossain kohti tajusin todellisuuden hiipivän pikkuhiljaa takaisin, ja asteittain laitoin enempi valaistusta maailmaan.
Kun koin olevani tarpeeksi tässä maailmassa, laitoin musiikin seis, nautin päivän ensimmäisen oikean aterian (viimeiset jouluruoat, oli näin post-trip- fiiliksissä aivan täydellistä) internetistä erästä ihanaa visailuohjelmaa katsoen (QI <3). Viimeiset visuaaliefektit tuntuivat kuolevan Stephen Fry'n kasvoille, ihanaa. Tästä siirryin tämän tekstin kirjoittamiseen. Olo on jotenkin väsynyt mutta erittäin hyvä. Vielä hetki sitten jonkinlaista outoa mittasuhde-eroa olin havaitsevani näppäimistössä, mutta sekin on nyttemmin poistunut.
Koen saaneeni tästä kokemuksesta työkaluja, joilla parempaa minua rakennetaan. Oli erittäin palkitsevaa kokea tavallaan minä vs. alitajuntani- dialogia ja erästä ystävääni lainatakseni suorittaa "egon kurinpalautus."
En voi sanoa tietäväni minne kulkea, mutta kompassin suunta on otettu.
Toivon sydämestäni samaa itse kullekin teistä.
Ystävyydellä, rakkaudella,
J.
