Se oli lokakuun alku, tarkalleen 13.10.2013, kun kaksi toisiinsa rakastunutta päätti lähteä yhteiselle matkalle taikamaailmaan. Myöhemmin he kirjoittivat oman tarinansa tietämättä, mitä toinen kirjoitti (aivan kuin täällä on jo kertaalleen jotkut tehneetkin). Tässä ne ovat:
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Nyt on sen hetki. Nyt olen valmis. On kulunut kaksi vuotta siitä kun tarkemmin tutustuin näihin kiehtoviin sieniin, tosin vain toisten tarinoiden ja tiedon kautta. Olen kuitenkin pelännyt jotain, epäröinyt. Tänä syksynä tunsin ensimmäistä kertaa sienten kutsun. Tunsin, että nyt on se hetki.
Olemme luonasi. Vain sinä ja minä. Puemme päällemme rennot vaatteet, sellaiset missä olisi mukava olla ja liikkua. Puemme lämpimästi, sillä tarkoituksenamme on mennä ulos ruskan ollessa komeimmillaan. Pakkaamme kaikenlaista mielestämme tarpeellista mukaan; vettä, suklaata, varahanskat ja sukat, hupparit ja soittimet kuulokkeineen. Kaiken tämän aikana 15–20 kappaletta taikaa liukeni teeveteen.
Istumme parvekkeelle. Matka on minulle ensimmäinen. Yllätyksekseni olen todella rauhallinen, en jännitä. Huomaan kuitenkin, kuinka sinä ehkä alat jännittää puolestani. Myönsit pelkääväsi, etteivät sienet raota oveaan toiseen maailmaan tarpeeksi tänä iltana. Mutta kuitenkin, luulen, että tyyneyteni johtuu varmuudestani, koen, että olen täysin turvassa kanssasi, voin olla täysin oma itseni ja ottaa tulevan vastaan avoimesti. Olet se ainoa henkilö kenen kanssa haluan tämän tehdä, kenen kanssa haluan jakaa tämän kokemuksen. Tunnen tämän olevan jotain ainutlaatuista.
Laitamme soimaan rauhallista musiikkia puhelimestani, Angus & Julia Stone-Lonely Hands ja sen sellaista. Tuoksuttelen teetä. Sitruunaa. Niin hassua kuin se onkin, teen maistuessa vanhalta talolta, pidän siitä! Juttelemme siinä juodessa kaikenlaista ja katselemme parvekkeen yli maisemaa. Kun teet on juotu, lähdemme hiljalleen kävelemään kohti lampea.
Kävelemme sen kummemmin välittämättä mistään ympärillämme olevasta. Havahdumme kuitenkin kahteen eläinhahmoon edessäpäin. Pysähdymme tarkkailemaan mitä varjossa oikein liikkuu. Kauriita! Äiti ja lapsi. Naurahdamme ja toteamme, etteivät sienet ole vielä asialla. Kuitenkin minusta tuntuu, että eläinten kohtaaminen näin keskustassa toi matkalle jonkinlaisen mystisen alun. Jatkamme hymyssä suin matkaa, kunnes pysähdymme syrjäiselle penkille. Kuuntelemme musiikkia. Sinä vartioit, pidät huolta.
Makaan sylissäsi katsellen lammen toisella puolella olevia valoja. Sitten se tapahtui. Näin elämäni ensimmäisen visuaalisen näyn. Jokaisesta lampusta ikään kuin nousi pastellisävyistä koostuva säikeinen verkkopylväs kohti taivasta. Kaikki olivat samanlaisia. Epäilin ensin, että kuvittelin vain, mutta pystyessäni tarkentamaan niihin uskoin sen olevan totta. Etenkin kun huomasin, että yksi ”pylväs” ikään kuin sykki. Katsoessani valoa, se paloi aivan samoin kuin muutkin, ainoastaan säikeet sykkivät. Nautin hetkestä. Tunsin onnellisuuden pulpahtavan pintaan. Kerroin mitä näin ja koin. Muistan myös kuinka noustessamme ylös jatkaaksemme matkaa halasimme ja kyyneleiden saattelemana kerroin kuinka tärkeä sinä minulle olet.
Kävellessä maailma näytti erilaiselta. Tuntui kuin olisin jossain piirretyissä, Leijonakuninkaassa tai jossain. Maassa olevat lehdet, sekä puut näyttivät samalta, mutta jollain tapaa erilaisilta. Astuessamme pienemmälle polulle, minusta tuntui kuin olisimme molemmat lähteneet kävelemään aivojeni poimuista pintaa. Alamäki antoi tunteen efektistä syvemmälle aivoihin menemisestä. Se tuntui mielenkiintoiselta.
Veden pinta näytti öljyiseltä, sen kalvo niin paksulta. Pysähdyimme laiturille istumaan. Pistin huomioon, että veden pinta näytti olevan laiturin kanssa samalla tasolla, vaikkei niin todellisuudessa ollut. Niinpä roikutellessasi laiturin yli jalkojasi, näytti hullunkuriselta kun ne ikään kuin olivat vedessä, mutteivät olleetkaan. Juttelimme ja nauroimme. Olimme sen verran syrjässä, ettei ohikulkijoita siihen aikaan enää ollut. Katselimme joen toisella puolella olevaa hautuumaata ja siellä palavia kynttilöitä. Tunsimme molemmat, kuinka suru painoi sen yllä. Niin paljon tuskaa ja kaipuuta. Katsoessamme kelloa oli matkaan kulunut jo pari tuntia. Olit sitä mieltä, ettei trippi enää nousisi, että se olisi tässä. Ajattelin, ettei se haittaa. Tämä tuntui turvalliselta alulta.
Päätimme kuitenkin vielä käydä kävelemässä, ettemme ihan paleltuisi. Kävelimme kohti mutkaa. Minusta tuntui, että kävelimme jo ainakin sadatta kertaa samaa kohtaa, että en yksinkertaisesti päässyt perille, tai kun pääsin, alkoi kävely taas alusta. . Olit kokoajan tukenani tuntemuksissani, et jättänyt yksin. En säikähtänyt tunnetta, pikemmin nauroin vedet silmissä. Kun vihdoinkin saavutin päämäärän, tuli jokin uusi outo tilanne Minusta se oli hauskaa ja mielenkiintoista. Toisaalta minua hävetti, en oikein tiedä miksi.. Ehkä aikaisemmat kokemuksesi ja se, että itse olin ensikertalainen.. Tuntui hieman hölmöltä ihmetellä ääneen kaikkea, varsinkin kun tuntui että sinä olet jo aikoja sitten kokenut samanlaisia asioita. Teimme matkan kuitenkin minua varten joten yritin ottaa siitä mahdollisimman paljon irti itselle.
Lähdimme pikkuhiljaa kävelemään takaisin päin. Ensimmäinen ohikulkija. Minun oli vaikea hillitä itseäni. Minusta tuntui kuin tummiin pukeutunut mies olisi ollut jokin vieras tunkeilija pääni sisällä. Mieleni teki hirveästi tuijottaa tai sanoa jotain. Tilanne ei tuntunut todelliselta, vaikka jokin sisimmässäni muistutti kokoajan, että tämä on totta, ei mitään unta, vaan kaikki tapahtuu oikeasti. Tuo mies on oikeasti olemassa ja se varmaan miettii mitä hiippareita me ollaan. Ensimmäistä kertaa tuolloin tajusin, että vaatetuksemme ja kovaääninen käyttäytymisemme saattoi olla hieman pelottavaa jonkun mielestä. Minä saatoin olla pelottava aineissa oleva hiippari jonkun silmissä. Unohdin ajatuksen kuitenkin yhtä nopeasti kuin se tulikin ja annoin uusien tuntemusten tulla esiin.
Noustessamme samaa mäkeä ylös, mitä alas mennessä koin meneväni syvemmälle aivoon, tunsin kipuavani lähemmäs aivojen pintaa. Kävelimme puiston halki, olen melko varma, että ilman sinua olisin saattanut eksyä sinne risteysten sokkeloon. Onneksi luotin oppaaseeni ja palasimme turvallisesti takaisin asunnollesi. Käytin koirani pihalla ja yllätyin miten kauniita eläimiä ne olivat. Etenkin toisesta huokui tietynlainen eläimellinen herkkyys. Palasin takaisin sisälle, minne olit luonut romanttisen tunnelman musiikilla ja kynttilöillä. Makoilimme sängyllä. Välillä nousimme istumaan risti istuntaan kasvotusten. Pidimme toisiamme kädestä. Tunsin olevani onnellisin ikinä. Arvostin hetkeä, nautin siitä. Tunsin voimakasta yhteen kuuluvuutta mieheen, joka oli vierelläni. Koin, että yhteinen matkamme oli tärkeä suhteellemme. Se oli jotain niin ainutlaatuista, mitä en ikinä unohda. Kietouduimme toisiimme, pääsimme lähemmäksi mitä ennen emme ole ikinä aikaisemmin päässeet. Vartaloidemme lämpö ja kosketus sai oloni taivaalliseksi. Olimme yhtä. Mielemme ja vartalomme. Päätimme täydellisen illan täydellisellä tavalla. Kiitos kulta<3
