Hiljattain muutamia kertoja pienempiä silokkimääriä (20-50 kerrallaan) ja kauan sitten 5g kuivattua Cubensista syöneenä rohkaisin mieleni ja päätin syödä reilut 100 kpl kuivattuja silokkeja sitruunaliemessä. Viimeisestä tuhdihkosta ateriasta oli kulunut muutamia tunteja. Juuri ennen sienten nauttimista join kookosmaitoon keitetyn kuohkean kaakaojuoman (sokeriton). Olo oli muuten ok, mutta edellisenä päivänä minulla oli alkanut pieni flunssa.

Olin tapani mukaan varannut sohvan viereen kermasifonin ja 4 laatikollista patruunoita (jokaisessa 24 kapselia) odottamaan sitä hetkeä kun vaikutukset alkavat. Pienemmillä tripposilla nuo neljä laatikkoa ovat yleensä tyhjentyneet viimeistä kapselia myöten. Varasin myös käsille mielilevyjäni ja laitoin Grateful Deadin American Beautyn valmiiksi soimaan. Television laitoin kiinni. Tällä kertaa päätin myös sulkea tietokoneet ja muut viestintävälineet. Sytytin kolme lämpökynttilää ja sammutin valot.

En seurannut kelloa sen tarkemmin mutta vaikutukset alkoivat tuntua selvemmin noin tunnin kuluttua sienten syömisestä. Korkkasin ensimmäisen ilokaasukapselin.

Jo tässä vaiheessa tunsin että vaikutus on selvästi voimakkaampi kuin aiemmin. Ilmapallon tyhjennettyäni vastapäisellä seinällä olevan kirjahyllyn vasemmanpuoleisin osa alkoi selvästi ikään kuin kääntyä hyväntahtoisesti minua kohti. Muutenkin koko kirjahylly jotenkin huokui elämää. Keskellä kirjahyllyä nököttävä vahvistin näytti hymyilevän minulle ja huojuvan musiikin tahdissa.

American Beauty on aina ollut rakkain levyni mutta nyt se kuulosti jotenkin vielä paljon paremmalta. Rennon leikkisältä ja todella iloiselta. Nuotit leikittelivät kanssani.

Mieleeni palautui että aikaisemmillakin matkoillani kolmiomuodostelmaan asettelemieni kynttilöiden liekit muodostivat ikään kuin jonkin pienen hassun jyrsijän kasvot. Se selvästi hymyili ja kujeili kanssani. Ihan kuin se olisi pistänyt tassut vyötärölleen ja sanonut "aijai" tai "noo" tai jotain muuta lempeää.

Hymyilin sille takaisin. Tuttu hilpeä peikkomainen olo palasi mieleeni. Tähän asti kaikki tuntui jokseenkin samanlaiselta kuin pienemmillä annoksilla, vain voimakkaammilta.

En tiedä tarkkaan paljonko aikaa kului, mutta luultavasti vielä vajaan tunnin verran ennen kuin matka alkoi olla niinsanotusti täydessä vauhdissa. Tässä vaiheessa olin ehtinyt käyttää ainoastaan kuusi kermasifonikapselia ja totesin että niitä ei tänään tarvita. Myös musiikki alkoi tuntumaan turhalta. En jaksanut laittaa levyä uudelleen soimaan vaan totesin että hiljaisuus käy ihan yhtä hyvin. Ellei paremmin.

Minua alkoi haukotuttamaan ja janottamaan tosi paljon. Tätä jatkui itse asiassa lähes koko loppumatkan ajan. Kävin useampaan kertaan juomassa raikasta vettä. Se maistuikin todella hyvältä mutta oleellista oli se että tunsin selvästi tarvitsevani nestettä. Hengittäminen tuntui todella raskaalta, aivan kuin ilmassa ei olisi tarpeeksi happea. Ilmeisesti tästä johtui myös se haukottelu. Olisi tehnyt mieli mennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Mietin että tältä sienistäkin varmaan tuntuu. Ajattelin myös että ehkä elimistöni yrittää tällä tavalla korjata itseään.

Aistit toimivat suhteellisen normaalisti kun pidin silmiä auki. Sen sijaan aina kun suljin silmäni hetkeksikin, tuntui kuin olisin astunut ulos ovesta aivan toiseen maailmaan. Jossain mielessä tunne oli samanlainen kuin ilokaasua käyttäessä, mutta jos ilokaasua käyttäessä näkee pelkkää usvaa niin nyt kaikki oli kuin 3D HD scifi-elokuvasta Dolby Thx tehosteilla. Se siirtymäkokemus kun avasi ja sulki silmät tuntui todella voimakkaalta. Ajattelin että varmaankin kuoleminen on juuri tällaista. Vain yksi askel ovesta ulos ja olet toisessa maailmassa.

Jonkin aikaa pidin vuorotellen silmiä auki ja kiinni. Silmien sulkeminen hirvitti ensin ja olisi tehnyt mieli takertua "todellisuuteen". Lopulta totesin että itsehän tämän tilasin ja tätä varten tänne on tultu. Tuntui että olisi suorastaan epäkohteliasta "niitä" kohtaan olla menemättä sinne kun itse itseni kutsuin paikalle. Menin sohvalle pitkäkseni ja suljin silmäni. Tuntui itse asiassa siltä että se silmäluomien alla oleva maailma on paljon enemmän "todellista" kuin se mitä näin silmät avoinna. Tässä vaaka-asennossa vietin suurimman osan matkasta, poislukien muutama vessakäyntiä ja juomataukoa.

Sohvalle makaamaan menemiseen liittyi monia ristiriitaisia tunteita. Tuntui että ikään kuin sieniolennot käskisivät että mene nyt siihen että me voimme hieman korjata elimistöäsi. Samalla mieltä kaivoi epäilys että "ei helvetissä en anna minkään avaruusolioiden tutkia ja uudelleenohjelmoida päätäni".

Kun antauduin "virran vietäväksi", minulla oli hyvin voimakas tunne siitä että sienet näyttävät itsestäni kaikki sellaiset puolet joita en ole halunnut nähdä.

Turhamaisuuden. Ivan muita ihmisiä kohtaan. Heikkouden. Pelon. Ahneuden. Häpeän. Kaikissa loppujen lopuksi kyse yhdestä ja samasta asiasta.

Samalla kävin läpi voimakkaita tunteita etenkin omaa perhettäni ja lähimpiä ystäviäni kohtaan. Paljon kipeitä asioita jotka näyttäytyivät hyvin erilaisessa valossa. Samaan aikaan mielessä kävi että entä jos kuolenkin tähän? Haluanko kuolla tähän sotkuiseen huoneeseen ilokaasukapselikasan viereen? Kävin läpi mielessäni ketkä ihmiset olisin halunnut hyvästellä jos tämä nyt on menoa. Miten haluaisin että ympärilläni olevat ihmiset muistaisivat minut? Samaan aikaan nauroin miten itsekkään turhamainen koko ajatus on. Miksi minun pitäisi jättää jälkeeni jotain testamenttia itsestäni? Minun aika on nyt ja kun se on ohi niin on aika luovuttaa kapula seuraavalle. Siinä kaikki.

Koko matkaan liittyi todella voimakkaana elementtinä elämä ja kuolema. Samanlaisia kokemuksia minulla on ollut aiemminkin mutta ei näin voimakkaasti eikä näin pitkää aikaa kerrallaan.

Mieleeni muistui ensimmäisen lapseni syntymä, joka oli kaikkea muuta kuin harmoninen. Pitkän ponnistelun ja imukuppisynnytyksen jälkeen ilmoille ilmestyi sinertäväkasvoinen, hädin tuskin hengissä oleva olento joka muistutti ensimmäisten minuuttien ajan enemmän avaruusolentoa kuin ihmistä. Mietin sitä että ehkä lapseni ovatkin varhaisten LSD- ja sienikokeilujeni aikaansaamia mutantteja jotka ovat aivan toista lajia kuin minä itse. Samaan aikaan mietin että muuttavatko nämä sienet minuakin niin että muutun toisenlaiseksi olennoksi? Onko vaimoni jo valmiiksi joku olento? Suorastaan näin itseni ja perheeni jonkinlaisina jättiläiskuoriaisina. Onko joku vieras olento ottanut vallan mielestäni ja ruumiistani? Muuttuuko koko ihmisrotu joksikin täysin meille tuntemattomaksi lajiksi? Samaan aikaan tunsin valtavaa rakkautta lapsiani ja puolisoani kohtaan. Toki rakastan heitä muutenkin mutta tässä tilassa se tunne oli monella tavalla syvempi. Itkin ja nauroin ja olin kauhuissani samaan aikaan. Mietin sitä kuinka paljon enemmän heille pitäisi antaa omaa aikaa ja energiaa.

Mieleeni tuli ajatus että ehkä sairauksissa onkin kyse siitä että ihmiset eivät osaa luopua elämästään silloin kun heidän aikansa on koittanut. Takerrumme elämään ja nuoruuteen keinolla millä hyvänsä. Oman lapsen syntymä on jossain mielessä myös oma kuolema. Sukupolvet seuraavat toisiaan ja vanhempien tehtävänä on luovuttaa jotain itsestään näille pienokaisille. Omaa elinvoimaansa. Mietin samaan aikaan suhdetta isääni ja äitiini. Mietin tiettyjä tapahtumia suhteessa isääni jotka näen tietyllä tavalla symbolisina siirtymäriitteinä. Tiedän että vanhempani eivät elä enää montaa vuotta. Luopumisen tuska tuntui todella voimakkaana.

Vessassa käydessäni katsoin välillä peiliin ja kasvot olivat sen näköiset kuin tripillä voi olettaakin. Mietin että kumpi kuva on todellisempi: se sairaan ihmisraunion kuva minkä näen nyt vai se minkä näen "selvin päin"?

Joillakin aiemmillakin matkoillani olen kokenut pakottavaa tarvetta tehdä tiettyjä asioita heti: soittaa lähimmäisilleni keskellä yötä kertoakseni heille asioita tai ehkä jopa lähteä autolla saman tien ajamaan näiden luokse. Nyt kuten aiemminkin onnistuin kuitenkin vakuuttamaan itselleni että lienee parempi kulkea tämä matka ensin loppuun ja nukkua yön yli. Samaan aikaan vannotin itselleni että tästä jos selviän niin huomenna teen asioita eri tavalla.

Mietin rahaa ja ulkoisia menestyksen mittareita ja samaan aikaan sitä mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kuinka paljon olen heittänyt aikaani hukkaan ihan vääriin asioihin sen sijaan että olisin antanut sitä lähimmäisilleni.

Monet ammatit ja roolit tuntuivat todella koomisilta. Lääkäri?Poliisi?WTF? Kuka on poliisi kenelle? Mihin helvettiin poliisia tarvitaan kun meillä on ihan oikeita ongelmia ratkaistavana? Mitä on raha?

Matkan loppupuolella ajantaju katosi täysin. Katsoin välillä kelloa ja "järjellä" tiesin että matka alkaa olla jo hälvenemässä, mutta mieltäni piinasi ajatus siitä mikä on todellista ja mikä ei? Onko aika? Mitä se on? Mitä jos en palaakaan siihen harhaan jota kutsutaan todellisuudeksi vaan päätänkin kuolla juuri nyt? Olenko pelkuri jos palaan? Annanko periksi Agentti Smithille joka yrittää sitä harhaa minulle tyrkyttää? Mielessä kävi metsään kuolemaan menevä Leif Färding ja suljetuille osastoille päätyneet mielenterveyspotilaat. Päädynkö minäkin sinne? Katsovatko naapurit ja ajattelevat että voivoi?

Aivot olivat tässä vaiheessa todella mutkalla. Flunssan oireet eivät olleet tuntuneet matkan aikana lainkaan ennen kuin tässä vaiheessa. Olin wc:ssä kasvot täynnä limaa aivan kuin vastasyntyneellä. Tuntui muutenkin siltä kuin sitä syntyisi ja kuolisi koko ajan uudelleen ja ajattelin että mikään ei olisi kauheampaa kuin se että joutuisi olemaan ainaisesti tässä tilassa. Kuolemakin olisi helpompaa. Tuntui että joku suurempi olento vain odottaa hetkeä jolloin se päästää minut lopullisesti piinasta.

Noin 5 tunnin kuluttua sienten syömisestä päätin mennä nukkumaan. Trippi oli vielä jossain määrin "päällä" mutta uni vei voiton.

Voi olla että aika kultaa muistot, mutta minusta tämä 100 semin aikaansaama matka tuntui huomattavasti voimakkaammalta kuin se mitä olin aiemmin kokenut 5 gramman Cubensis annoksella. En kutsuisi matkaa miellyttäväksi, en todellakaan. Koin paikoitellen todellisia kauhun hetkiä. Kuitenkin samaan aikaan matkassa oli jotain hyvin puhdistavaa ja opettavaa. Näin jälkikäteen en kadu sitä lainkaan.

Kuten monesti ennenkin, mielessä oli heti matkan lopulla ajatus "ei koskaan enää". Tällä hetkellä sanoisin että ehkä vielä joskus. Ehkä piankin mutta ei aivan lähiaikoina. Tuntuu myös siltä että on parempi tehdä harvoin matkoja suurilla annoksilla sen sijaan että tissuttelisi usein pienillä annoksilla. Muut aineet eivät kiinnosta lainkaan. En usko että voisin oppia niistä mitään sellaista mitä sienet eivät voisi minulle näyttää.

Olin tapani mukaan varannut sohvan viereen kermasifonin...

..ja laitoin Grateful Deadin American Beautyn valmiiksi soimaan.

Sytytin kolme lämpökynttilää..

Ilmapallon tyhjennettyäni vastapäisellä seinällä olevan kirjahyllyn vasemmanpuoleisin osa alkoi selvästi ikään kuin kääntyä hyväntahtoisesti minua kohti.

..aikaisemmillakin matkoillani kolmiomuodostelmaan asettelemieni kynttilöiden liekit muodostivat ikään kuin jonkin pienen hassun jyrsijän kasvot. Se selvästi hymyili ja kujeili kanssani. Ihan kuin se olisi pistänyt tassut vyötärölleen ja sanonut "aijai" tai "noo" tai jotain muuta lempeää.

Sohvalle makaamaan menemiseen liittyi monia ristiriitaisia tunteita. Tuntui että ikään kuin sieniolennot käskisivät että mene nyt siihen että me voimme hieman korjata elimistöäsi. Samalla mieltä kaivoi epäilys että "ei helvetissä en anna minkään avaruusolioiden tutkia ja uudelleenohjelmoida päätäni".

Mietin sitä että ehkä lapseni ovatkin varhaisten LSD- ja sienikokeilujeni aikaansaamia mutantteja jotka ovat aivan toista lajia kuin minä itse. Samaan aikaan mietin että muuttavatko nämä sienet minuakin niin että muutun toisenlaiseksi olennoksi? Onko vaimoni jo valmiiksi joku olento? Suorastaan näin itseni ja perheeni jonkinlaisina jättiläiskuoriaisina.

..kumpi kuva on todellisempi: se sairaan ihmisraunion kuva minkä näen nyt vai se minkä näen "selvin päin"?

Monet ammatit ja roolit tuntuivat todella koomisilta. Lääkäri?Poliisi?WTF? Kuka on poliisi kenelle? Mihin helvettiin poliisia tarvitaan kun meillä on ihan oikeita ongelmia ratkaistavana?

Katsovatko naapurit ja ajattelevat että voivoi?

Olin wc:ssä kasvot täynnä limaa aivan kuin vastasyntyneellä.

Kuten monesti ennenkin, mielessä oli heti matkan lopulla ajatus "ei koskaan enää".

Kopioit lähes koko alkuperäisen trippikuvauksen mutta onnistuit hienosti editoimaan sieltä pois kaikki henkisesti ja emotionaalisesti haastavat kohdat.

..oivalsin että..

Greta nettipersoonallasi taitaa olla pakkomielle kerjätä huomiota kuin kissanpentu joka tulee istumaan keskelle sanomalehteä.

Piti tulla tähänkin viestiketjuun kommentoimaan vaikka sinulla ei selvästi ollut mitään annettavaa varsinaiseen aiheeseen.