Uutena jäsenenä tulin siihen tulokseen, että lieneekö olemassa parempaa tapaa esittäytyä täällä foorumilla kuin kertoa elämänsä yhdestä tärkeimmästä kokemuksesta?
Oli syksy 2011, perjantai-ilta enkä jaksanut lähteä ystävieni kanssa baariin. Maleksittuani ympäri asuntoa useamman tunnin, sain ystävältäni puhelinsoiton. Hän pyysi minua tulemaan käymään hänen luonaan, jos minulla ei ollut mitään parempaa tekemistä. Tekemisen puute oli valtava, joten hyppäsin auton rattiin ja suuntasin kohti hänen asuntoansa.
Saatuani takkini pois päältä, ystäväni vinkkasi minut keittiöön ja hän pyysi minua katsomaan pöydällä olevaan muovikulhoon. Sieniä. Kokemukseni huumausaineista olivat pääasiallisesti kannabiksen polttoa, ja tietämykseni silokkien suhteen oli vähäistä. Ystäväni kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan matkalle, sillä tämä oli vanha konkari ja itselleni tämä tulisi olemaan ensimmäinen kokemukseni. Hetken pohdinnan jälkeen päätin tarjoutua hänen apupilotikseen tälle matkalle, sienethän ovat osa luontoa ja statistiikat osoittavat hyvin harvan shamaanin menehtyneen silokkien määrätietoiseen nauttimiseen. Ensin ystäväni teki selväksi, että ei saa murehtia sillä kaikki on hyvin ja se täytyy pitää mielessä. Ystäväni pisti sienet vedenkeittimeen, antoi tattien porista ja kaatoi meille isoihin kuppeihin vedet, lisäsi mukaan pussin vihreää teetä ja hunajaa. Maku ei ollut mairitteleva, mutta ei mikään pahakaan. Maanläheinen. Nautittuamme kupilliset istuimme hänen sohvalleen joka on kokoa Kanye West, löimme black opsin tulille ja aikamme kuluksi höpöttäisimme turhia ja likvidoisimme muutaman sataa zombia pois päiväjärjestyksestä. Kello oli tässä vaiheessa kahdeksan luokkaa. Aikaa oli kulunut noin 40 minuuttia eikä vaikutuksia kuulunut. Ystäväni totesi, että ehkä pitäisi juoda vielä toiset kupilliset, saattoi olla niin, että osa sienistä olisi heikkovaikutuksisia. Kaadoimme toiset kupit ja siirryimme parvekkeelle polttamaan tupakkaa. Istahdimme alas höpöttelemään kupposet kuumaa käsissämme.
Tässä vaiheessa aloin tuntemaan vatsassani myllerrystä luokkaa blitzkrieg. Murina sai minut hymyilemään ja kasvoni tuntuivat hyvin lämpimiltä. Istuin tuolilla pitäen kasvoistani kiinni hihittäen jonkin aikaa. Ajantaju oli jo katoamassa ja tiedostin vaikutusten alkaneen. Olotila oli lievän euforinen, minun ei ollut kylmä ja olotila oli muutenkin hyvin iloinen. Tykkäsin. Ystäväni pyysi minua katsomaan taivaalle ja sen tehtyäni ymmärsin, että HERRAN PIEKSUT, YLÄPUOLELLANI EI OLE MITÄÄN MUTTA SIELLÄ ON AVARUUS. "Katottomuus" tuntui huikealta ja tunsin itseni hyvin pieneltä. Sitten ystäväni pyysi minua katsomaan pihalla olevia puita, jotka heiluivat syystuulessa. Oli pimeää, mutta puut tuntuivat olevan niin lähellä, että jos kurottaisin niitä kohti, saisin niistä otteen. Ne heiluivat oikealla, vasemmalle, minua kohti, minusta poispäin, ylöspäin, alaspäin... Se oli kaunista. Sitten aloin kuulemaan päässä puhetta, mutta ääni ei ollut minun. Puut puhuivat minulle. Ne pyysivät minua rauhoittumaan. Tein työtä käskettyä ja aloin käymään näiden puiden kanssa vuoropuhelua. Ne kysyivät vointiani ja kertoivat minun murehtivan liikaa. Olin hyvä ja kaunis ihminen ja minun ei pitäisi murehtia tyttöystävääni, sillä olen hänelle kaikki kaikessa. Voisin olla parempi ihminen perheenjäsenilleni, sillä he haluavat vain parastani. Voisin antaa enemmän aikaa ystävilleni. Heitä suretti miten paljon ihminen saastuttaa ja kuluttaa ja siinä hetkessä lupasin lopettaa turhan autolla ajamisen ja alkaisin kulkemaan enemmän polkupyörällä. Minussa ei ole mitään vikaa. Itkin onnesta ja lupasin puille muuttaa tapani ja yrittää olla kaikin tavoin parempi ihminen. Ystäväni oli myöskin ajautunut mielensä saloihin, mutta havahduimme molemmat samaan aikaan nykyhetkeen. Mitä helvettiä? Se kysymys aiheutti meissä naurukohtauksen, jota piti jatkaa sisätiloissa.
Istuimme sohvalle ja päätimme jatkaa pelaamista hetken. Siitä ei tullut yhtään mitään kummaltakaan meistä, jumituimme katsomaan speedcola-automaattia ja ihastelimme nopeaa ruudunpäivitystä. Kaikkea sitä ihminen osaa ohjelmoida! Ampuminen ei kumminkaan ollut mielekästä touhua, joten vaihdoimme television puolelle, jos sieltä tulisi jotain keskustelun aihetta. Naureskelimme, kuinka ruukkukasvit ja kattolamppu kävisivät kimppuumme ja kuinka varjot heiluivat seinillä. Kerroin ystävälleni puista ja keskustelustamme, josta saimme aikaan erittäin kehittävän keskustelun. Totesimme, että elämänlaatu paranee huomattavasti kun lakkaa murehtimasta, antaa asioiden mennä omalla painollaan ja yrittää olla kaikinpuolin hyvä, huomaavainen ja ajattelevainen. Toisen onnelliseksi tekeminen on parasta, mitä voimme antaa meitä ympäröiville ihmisille. Mitään se ei maksa, mutta paljon se antaa. Niin kuin aikaisemmin mainitsin, ajantaju oli täysin kadonnut ja se ei meitä haitannut. Pidin monologin asiasta jota en enää muista ja ystäväni loi minuun katseen, jonka hän osasi itse pukea parhaiten sanoiksi. "En halua olla tyly, mutta mä en kuule sua mun ajatuksieni alta. Hei vain."
Kuittasin asian näyttämällä hänelle peukaloa, johon hän vastasi kahdella. Tämä näky on syöpynyt ikuisesti aivokoppaani, se onnellisuus ja ymmärtäväisyys mikä paistoi ystäväni kasvoilta näytettyäni hänelle peukaloa sai minut liikuttumaan. Hieno mies, hienompi ystävä. Aloin kuitenkin pohtia tyttöystävääni ja meitä. Miksi en ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että mustasukkaisuuteni, vaikka lievää, on ollut täysin turhaa. Minä rakastan häntä. Hän rakastaa minua. Hän tekee minusta paremman ihmisen. Maatessani sohvalla rupesin pyörittelemään käsiäni ja ristin käteni useampaan otteeseen. Se tuntui hyvältä. Oikea käteni muuttui tyttöystäväni kädeksi ja se on käsi jonka tunnistaisin silmät kiinni ja pelkästä kosketuksesta. Se oli hänen kätensä. Ihastelin, miten hyvin kätemme sopivat yhteen ja pohdin, onnistuisiko tämä ele jos meillä olisikin kaksi ylimääräistä sormea. Näkökenttäni tuntui hämärtyvän käsieni takana ja löysin itseni avaruudesta. Näin tähtiä, planeettoja, aurinkoja, tähtisumua ja kaiken tämän edessä omani ja tyttöystäväni käden. Tähdet rupesivat liikkumaan omia menojaan ja ne muodostivat ihmisen muodon käsieni taakse. Rakkaus on universaali käsite.
En osaa sanoa miten kauan tätä onnea kesti. Havahduimme ystäväni kanssa, että televisiosta tuli ohjelma, jossa kalju, lihava ja rikas englantilainen mies kiersi kameraryhmän ja hemmotellun tyttärensä kanssa afrikkalaisissa pikkukylissä. Ihmettelimme, että miksi hänen piti olla tuolla. Mitäköhän alkuperäisväestö mietti heistä? Miksi tälläistä kuvataan ja miksi ihminen katsoo televisiosta tälläistä? Miksi se tuli tähän aikaan? Totesimme murehtivamme liikaa ja aloimme keskustelemaan norsuista ja leijonista.
Tässä vaiheessa filmini menee poikki, mutta kokemus on muuten jäänyt mieleeni hyvin tarkasti. Ensimmäinen kokemukseni oli täydellinen ja se ylitti kaikki odotukseni. Olen muuttunut paljon empaattisemmaksi ihmiseksi, elämänlaatuni on parantunut hyvin paljon tuosta kerrasta, opiskelin itseni yliopistoon, olen oppinut nauttimaan pienemmistä asioista ja pelastin parisuhteeni. Kaikki tämä pienien, heinikossa kasvavien pikku-ystävien avustuksella.
