Kirjoitan tämän Mystikkona. Ohjelmoijana. Skeptikkona. Amatööriteologina. Sienipäänä. Biologina. Kermapäänä.

Mitä jos olisin Jumala ja Maailmankaikkeus vain ohjelma jonka kirjoitan?
Jos olisin hyvä ohjelmoija... eikun Jumala niin laatisin ohjelman siten että se olisi samalla kertaa elegantti mutta vikasietoinen. Sellainen joka kestää myös poikkeustilanteita. Sellainen jonka sisällä elävät algoritmit eivät voi koskaan saada selville kuka, mikä tai missä Minä olen. Sellainen minne ei pääse viruksia. Sellainen joka ei käänny Minua vastaan. Siis fiksu mutta tiedoton. Tai niin Minä ainakin luulen...

Ehkä paras keino olisi ajaa ohjelmaa virtuaalikoneessa, ohjelmassa joka ajaa toista ohjelmaa "hiekkalaatikossa". Varmuuden vuoksi kätkisin sekä virtuaalikoneeseen että sen ajamaan ohjelmaan sellaisen algoritmin että Ohjelma tiettyjen olosuhteiden vallitessa tuhoaa itse itsensä. Virtuaalikoneen pitää osata tuhota myös ajamansa ohjelma tietyissä olosuhteissa. Sellaisissa olosuhteissa joissa Minun olemukseni saattaisi muuten paljastua Ohjelmalle. Tai Virtuaalikoneelle. Tai molemmille. Sortuisi omaan mahdottomuuteensa jo kauan ennen rajan saavuttamista. Pidän rekursiivisuudesta ja yksinkertaisuudesta joten toteutan tämän niin että Virtuaalikone ja Ohjelma ovat ihan samanlaiset. Toistensa kopioita.

Mitä jos meitä Jumalia onkin monta? Jumalten yläpuolella Ylijumalat, alapuolella Alijumalat. Ties kuinka monta hierarkiatasoa kumpaankin suuntaan. Loputtoman monta. Saatana sentaan Minä olen vain yksi vaivainen Jumala monien muiden joukossa ja me käymme jatkuvaa kamppailua keskenämme. Arvovallasta. Ajasta. Ylijumalan huomiosta.

Olen vain yksi mitätön osa Maailmankaikkeuden yhtälöä. Minun kohtaloni määräytyy sen mukaan miten hyvin Ohjelmani... eikun Maailmani toimii. Jos ryssin niin Ylijumala suuttuu. Mitä sitten tapahtuu en uskalla edes kuvitella.

Vai uskallanko? Kusenko housuihini? Nauraako joku Minulle? Katsonko suoraan silmiin Ylijumalaa ja kysyn nauraen Kuka Helvetti Sinä luulet olevasi?! Mitä Sinä muka Minulle Voit?!

Mitä näkisin? Näkisinkö itseni hämmästyneenä ja kauhuissani vai jotain ihan muuta? Näkisinkö itseni lävitse?  Näkisinkö lapseni? Näkisinkö Äitini? Näkisinkö oman kuolemani?

Koska komennossani on Alijumalia, minun täytyy antaa heille riittävästi Valtaa että he pystyvät pitämään oman Ohjelmansa... eikun Maailmansa kurissa, mutta samaan aikaan minun täytyy pitää huoli siitä että Alijumalani eivät tule liian voimakkaiksi ja nouse Minua vastaan.

Mikä on tuo matemaattinen Kaiku? Kuulostaa ihan kappaleelta "Poppy Nogood And the Phantom Band". Näyttää joltain ihan muulta. Olen nähnyt tämän muuallakin. Useita kertoja useissa eri paikoissa. Useina eri aikoina. Useissa eri tajunnan tiloissa. Käsittämättömän tuttu, pikselöitynyt punertava kaiku. Kuin tulisi kotiin. Todellisuus valuu toiseen.

Kaikkein tärkein funktio on Tajunnan taso. Sen pitää päästä nousemaan mutta ei liian korkealle. Tahdon useita varmistimia sille että tajunta ei tule katosta läpi. Ensimmäinen on sekavuus. Kun tajunnantila nousee tarpeeksi korkealle, algoritmi alkaa toimia niin sekavasti ettei se pysty enää pitämään kirjaa sen hetkisestä tekemisestä joka nostaa tajunnantilaa. Puskurin ylivuoto keskeyttää nousun. Algoritmi saattaa kuitenkin tehdä jotain sellaista ennakoimatonta joka estää puskurin ylivuodon. Se esimerkiksi kopioi puskurin ja vuorottelee näitä kahta keskenään.
Toinen varmistin on pahoinvointi: liikaa tajuntaa ja algoritmi voi todella pahoin. Oksentaa aivonsa pellolle.
Kolmas varmistin on kauhu, jonka laukaisimia rakennan useampia jokaiseen algoritmiin.
Neljäs varmistin on tajuttomuus ja viides kuolema. Haluan olla varma siitä että yksikään algoritmi ei läpäise kaikkia näitä tasoja. Eikä ainakaan virtuaalikoneen läpi. Muuten olen pian entinen Jumala, eeppinen epäonnistuja. Energiakenttäni hajoaa ja vajoan Iankaikkiseen virtaan.

Miten pakkaan tajuntaa nostavan komponentin? Algoritmit on alkeellisia, minun pitää lisätä maailmaan... eikun ohjelmaan näitä komponentteja riittävän montaa erilaista jotta algoritmit edes joskus löytäisivät jonkun niistä. Saatanan tunarit. Puhallan niihin riittävästi Jumaluuttani mutta riittävän pienissä määrissä. Niin ettei sitä koskaan konsentroidu liikaa yhdelle algoritmille. Kokeilen ainakin kaavoja N2O ja 4-HO-DMT. Luotan siihen että yksikään algoritmi ei keksi kokeilla näitä yhtä aikaa tai liian suurta määrää kerrallaan. Muuten olen pian entinen Jumala, eeppinen epäonnistuja.

Mikä Helvetti täällä kaikuu... kuu... kuu

Hyvää tämä hyönteisproteiini. Ups paljastuin.