Aloitan postailun foorumille kertomuksella tripistä, joka on pysynyt mukanani vahviten. Trippi oli ensimmäinen "huono" kokemus sienten parissa - lainausmerkeissä siksi, että siitä jäi käteen moninkertaisesti ajateltavaa verrattuna "hyviin" trippeihin. Vaikka vietinkin lähes koko tripin itkien ja valittaen, välillä peläten kuolemaa ja välillä sitä toivoen, oli se kokemus, joka minun tuli käydä läpi. Se oli intensiivinen, tuskainen ja vaikea, mutta loppujen lopuksi sen arvoinen. En tunne, että se olisi aukonut mieleni lukkoja, mutta se sai minut tietoiseksi joistain niistä, ja siitä on hyvä lähteä.
Uudenvuodenaattona juhlistimme poikaystäväni kanssa vuoden 2013 alkamista n. 2,5 grammalla semejä per naama. Kyseessä oli ehkä noin neljäs-viides trippikerta, ja edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo muutama kuukausi. Vaikutuksen alkamista odotellessa katsoimme jylhiä vuoristomaisemia luontodokkarista. Matka lähti käyntiin niinkuin ennenkin - jossain vaiheessa osoittautui suorastaan mahdottomaksi seurata dokkaria, koska aaltoileva ja värikäs katto oli paljon mielenkiintoisempaa katseltavaa. Alkutrippi meni tuttuja latuja, mutta jossain vaiheessa itselleni iski aivan hirvittävä de ja vu -tunne. Poikaystävä yritti rauhoitella minua muistuttamalla, että emme olleet aiemmin tripanneet talvella, mutta en päässyt irti tunteesta, että toistin aiempaa trippiä sen sijaan, että kokisin uusia asioita. Tunsin olevani loukussa ja pelkäsin, että olin edelleen jollain aiemmalla tripillä ja että kaikki, mitä puolen vuoden aikana oli tapahtunut, oli vain hourailua. Pelkäsin jääneeni ikuiselle tripille ja joutuvani elämään sen uudelleen ja uudelleen.
De ja vu-tunteen lisäksi hetken päästä kuvioihin tuli pelko siitä, että olin myrkyttänyt itseni. Tajusin (silloin se tuntui absoluuttiselta totuudelta) kuolevani ja mietin, kuinka moni ihminen ja eläin aiemmin on tuntenut samalla tavalla kuin minä. Pohjatonta lohduttomuutta siitä, että huomista ei enää tule, että elämä ei ollut ehtinyt kunnolla edes alkaakaan ennen kuin se jo saavutti loppunsa. Poikaystäväni muistutti minua, että sienten vaikutus on vain väliaikainen, ja tarvittaisiin mielettömän suuria annoksia ennen kuin voisin kuolla silokkeihin. Järkeily auttoi aina pienen hetken, mutta vähän ajan päästä järkyttävän paha olo, ruumiineritteiden hallitsematon valuminen (räkää ja kyyneliä oli kaikkialla) ja kouristelut vakuuttivat minut uudelleen siitä, että olin kuolemassa. Tunne oli hyvin alkukantainen, ja muistutti minua siitä, että pohjimmiltani olen eläin. Tässä vaiheessa poikaystäväni siirtyi toiseen huoneeseen trippailemaan, sillä paha oloni vaikutti häneen hyvin negatiivisesti varsinkin, kun hänen järkipuheellaan ei ollut juuri mitään merkitystä.
Yksikseni siirryin siis tripin seuraavaan tasoon: elämän merkityksettömyyteen. Tunsin, että me olemme kaikki vain kehittyneitä eläimiä, jotka haalivat ympärilleen tavaraa ja merkityksettömiä asioita pysyäkseen jollain tapaa kiinni elämässä. Näin, kuinka lyhyitä elämämme ovat ja näin, kuinka ihmiset joka puolella maailmaa ovat loukussa, koska eivät uskalla myöntää olevansa vain hamstraavia eläimiä. Tunsin, että olin muurahainen valtavassa keossa, joka vain tekee omaa osuuttaan kyselemättä ja omaa kuolevaisuuttaan pakoillen. Tämä oivallus kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sen sisimmässään tajuaminen oli hyvin pysäyttävä kokemus. Elämällä ei enää tuntunut olevan merkitystä, sillä marssimme kaikki vääjäämättä kohti kuolemaa. Tässä vaiheessa ajattelinkin, että jos nyt kuolen tähän myrkytykseen, niin suuressa mittakaavassa sillä ei ole merkitystä. Ja sitten muistin äitini, ja tripin viimeinen vaihe alkoi.
Viimeisessä vaiheessa olin äiti. Olin kaikkien maailmassa ikinä kuolleiden lasten äiti. Olin yhtä kaikkien maailman naisten ja äitien kanssa, ja tunne oli pakahduttava. Tunsin niin pohjatonta surua ja kipua, että käperryin sohvan nurkkaan ja itkin itkemästä päästyänikin. Itkin menetystäni, tuskaani, avuttomuuttani. Olin heimoäiti, joka lauloi kuolleelle lapselleen nuotion äärellä pakkasyönä. Olin äiti, joka tappoi oman lapsensa kerrostalokaksiossa ja sen tajutessaan lyyhistyi lattialle ja toivoi kuolevansa. Olin äiti, joka ei koskaan nähnyt lastaan, koska se syntyi kuolleena, olin äiti, jonka lapsi kuoli metsällä harhalaukaukseen. Tunsin sen rakkauden, jota äidit lapsiaan kohtaan tuntevat, ja se pursui minusta ulos kyynelinä ja sanattomana valituksena. Se oli aivan liikaa, ja tunne uuvutti minut unen rajamaille. Siellä pysyinkin lopputripin ajan - tietoisuudesta sisään ja ulos ajelehtien. Aina välillä tunnekuohu pyyhkäisi ylitseni ja itkin jälleen kunnes rauhoituin. Kun tunsin laskeutuneeni tarpeeksi, liityin poikaystäväni seuraan parvekkeelle kauniiseen, kirkkaaseen pakkasyöhön ja katselin tähtiä pitkälle yöhön.
Tämä tripin viimeinen vaihe on se, joka on pysynyt mukanani kirkkaimpana, ja joka aiheutti sen, että sulattelin kokemuksiani puoli vuotta ennen kuin uskaltauduin uudelle tripille juhannuksena. Se sai minut miettimään uudelleen suhdettani elämään, uskontoon (en ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen, mutta tämä kokemus säväytti sen verran, että pohdin, löytyisikö jostain jokin minulle sopiva elämänkatsomus) ja erityisesti itseeni. "Huono" trippi toi mukanaan niin paljon ajateltavaa, että kaikesta kivusta huolimatta se on mielestäni paras trippi, jonka olen kokenut.
