Kävelen hermostuneena ympäri asuntoa. Olen menettämässä kosketuksen todellisuuteen ja yritän siitä pitää kaikin keinoin kiinni.
Tietoisuudentilani on muuttunut, suorastaan räjähtänyt uusiin sfääreihin enkä pysty käsittelemään kaikkea vastaanottamaani informaatiota sillä tunnen eläväni jokaisella solullani. Jalkoja särkee kummallisesti, hengitys on raskasta. Keuhkoni huutavat minulle pitkällisen tupakoinnin haittavaikutuksista. Mahassa on kummallinen olo.
Hengitysilma on eräänlaista tekstuuria. Aistin että kehoni pidä heikosta sisäilman laadusta, menen ulos. Sytytän tupakan joka maistuu paskalle. Kehoni ei pidä tästä ja heitän sen pois.
Menen takaisin sisään. Kierrrän ympyrää ja yritän saada jonkinlaista kosketusta todellisuuteen. En ole enää tässä mailmassa. Olenko kuollut? En tiedä.
Minulla on kylmä ja menen suihkuun. Suljen silmäni. Tunnen olevani ikuinen energiavirta, ymmärrän olemassaoloni pakollisuuden ja olomassaolemattomuuden mahdottomuuden. Olen koko universumi. Oksennan, kuolen. Herään ja sama toistuu. Ymmärrän että yksi sydämenlyönti voi olla kokonainen ikuisuus ja universumin ikuisuus vain yksi sydämenlyönti. Aikaa ei ole.
Rakkaat ihmiset eivät olleet kanssani, olin yksin. Heitä ei tässä todellisuudessa ollut, he olivat vain haikea muisto. En tunnistanut peilistä edes itseäni. Yritin mennä nukkumaan. En tuntenut asioita samallatavalla kuin tunnen normaalisti, tunsin vain erilaisia energioita. En saanut unta. Koin havahtuvani samaan tilanteeseen yhä uudestaan ja koin Jumalan. Sellaisena kuin hän on aina ollut.
Samat asiat toistuivat, samat ajatuskuviot tulivat ja menivät, näin se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki oli itsestäänselvää. Olin joutunut looppiin jossa havahduin samaan hetkeen uudestaan ja uudestaan samaan johtopäätökseen: Olen elämä.
.....................Jatkuu...................
