Tästä reissusta on jo pari viikkoa, mutta koitan kertoa, minkä suinkin muistan.
Annos oli selvästi suurempi, kuin kahdella ensimmäisellä kerralla (n. 1g ja n.2g), joten odotin jotain uutta. Sen myös sain.
Kuivia tatteja teehen silputessani sain valtavan sympaattisia tuntemuksia sienistä käsissäni ja arvelin, että tästä tulee hyvä.
Join teen ja kävin polttamassa pari hatsia hamppua. Sitten sohvalle istuksimaan ja kuuntelemaan musiikkia.
Hetken kuluttua tunsinkin navan takana jo hieman tutummaksi tulleen nykäyksen.
Hellän, kuin äiti ottaisi pientä lastaan syliinsä.
Hymy levisi kasvoilleni ja ihastelin valon kauneutta illan viimeisten auringonsäteiden pyyhkiessä olohuonettani. Huomasin tapetin kuvioiden
heräävän henkiin ja pintojen hengittävän muutenkin. Tapetin kuvio muuttui kasvi/hyönteinen/ihminen -naiseksi, joka ojensi kättään minua
kohti. Mielessäni annoin käteni ja lähdin hänen mukaansa.
Tunsin kylmyyden ja hain peiton, johon kääriydyin. Mukavan asennon löytäminen on hieman hankalaa ja ärsyynnyn jopa hieman, sillä
haluaisin antautua mielelleni enkä ajatella fyysistä maailmaa. Löydän hyvän asennon, joka ei olisi normaalitilassa koskaan mukava, mutta nyt
on.
Päästäessäni taas irti pään ulkopuolisesta maailmasta huomaan psykedelian syventyneen. Silmät kiinni.
Näen itseni osana laumaa. Ymmärrän, että tuttavapiirini on se lauma. Minulla on erittäin läheisiä yksilöitä laumassani, mutta myös
moikkaustuttuja. Elän luonnossa, jossa elämä on todellista, mutta myös kuolema aina mahdollisuus. Vedän henkeä ja tunnen, kuinka
keuhkot täyttyvät ilmasta. Hengitän oikeasti. Tältä varmaan ilma tuntuu villieläinten keuhkoissa. Aidolta. Tunnen voiman lihaksissani ja
kuulen veren virtaavan. Sähkö kulkee hermoja pitkin voimakkaana. Olen elossa.
Huomaan lauman lähettyvillä oudon eläimen. Valkean nelijalkaisen, jolla on täysin mustat silmät. Se seisoo kalliolla ja katselee meitä.
Eläin ei ole uhkaava, mutta vaistoni sanoo, ettei pidä jäädä yksin sen kanssa. Ei kannata loukkaantua. Luonto nyt vaan toimii niin.
Lauman kanssa on turvassa.
Juoksen pitkin outoa metsää, joka on kuitenkin koti. Nyt myöhemmin mietin, onko Avatar-elokuva vaikuttanut minun mielikuvitukseeni,
vaiko sienet elokuvan tekijöihin. Metsä on hyvin samankaltainen. Hohtava. Valtava yhtenäinen olento, jonka osana myös minä olen.
Tunnen syvästi, kuinka oikea tyttöystäväni minulle on. Minun naaraani. Enemmän, kuin pariskunta. Pari.
Huomaan lasteni leikkivän lauman muiden lasten kanssa. Sydän puristuu hieman kasaan ja itken. Itken, kuinka paljon he minulle merkitsevät.
Kuinka paljon rakastan.
Vaivun uneen. Mutta en nopeasti, vaan häilyn kauan tripin ja unen välillä. Kadotan sen rajan. Aamulla herään erittäin levänneenä paljon
ennen kellon soittoa ja hymyillen. Olen täysin virkeä ja onnellinen.
