Laitoin silmät kiinni.
Mä oon shamaani joka rummuteltiin transsiin.
Mä oon seksuaalinen olento joka tanssii.
Mä taistelen ja rimpuilen itkua vastaan mut se vaan tulee. Se tuntuu hyvält. Kaikki ulos.
Mä kuljen johonkin valoon. Siin on kaikki tieto mut mä en haluu tietää vielä. Mä en oo valmis. Kuljen eteenpäin.
Mä tunnen.
Mä tunnen niin monia asioita.
Miten onkaan näin ihana tuntee? Ah tät euforiaa ja iloo.
Miten tää kaikki onkaan näin ihanaa.
Sit tulee ahdistus. Kuuluu elämään. Hyväksyn. Otan vastaan.
Pelko? Mua vähän pelottaa. Hetken aikaa yritän ohittaa sen mut sit vaan. Hyväksyn. Se menee ohi.
Sit.
Mä en tunne mitään. En mitään.
Miks?
Oonks mä oikeesti tällänen? Tää on kamalaa! Makaan vaan,kuin koomas. Hyi.
Sit mä alan taas tuntee.
Ensin suunnatont iloo. Se kohoaa koko ajan mun sisäl.
Mä hymyilen. Mä hymyilen! Miks mä en hymyile kaiken aikaa? Tää tuntuu niin hyvält.
Tunnen ku mun sisäl on jotain. Jotain mustaa ja pelottavaa. Mitä se oikeen on?
Mä mietin ja mietin.
Päädyn ratkasuun että sen on pakko olla eräs asia mun lapsuudest. Ihan pakko olla se.
Ajattelen ja puin asiaa.
Onko sittenkään? Mitä se sit on jos ei sitä?
Itken. Itken hervottomast.
Tiedän että siel on jotain mut mitä.
Kyllä mä sen vielä selvitän. En tänään mutta tulevaisuudessa.
Avaan silmät.
Putkahdin tähän hetkeen.
Nään olkkarin.
Miten ihmeellisii ihmiset on. Tää kaikki. Wau.
Uskomatont. Tuntuu niin. Uskomattomalt.
Mä alan puhumaan. Miten hyvält se tuntuukaan!
Haluun jakaa ja haluun et mulle jaetaan.
Mä oon väsyny. Mä oon niin väsynyt. Ihan ku oisin juossut maratonin.
Musiikki pauhaa.
Se imee mut taas jonnekki kauas sisälle mut mä en jaksa enää.
Mä oon niin väsynyt. Ei enää. En jaksa.
Tunnen kuinka mua pelottaa vähän.
Mua pelottaa se pimeys mikä mus on.
Vaikka se on vaan pieni osa mua kaiken sen muun kirkkauden keskel niin se pelottaa.
Tulee tunne et mä en oo vielä valmis siihen.
Siispä mä puhun. Se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta.

Tunnen kuinka matka alkaa pikkuhiljaa olla päätöksessään.
Jalkoja kolottaa ja särkee joten alan joogaamaan. Se tuntuu älyttömän hyvältä.
Mihin kaikkeen ihmiskehokin pystyy.
Mä en ees keskity kunnolla mut se imasee mut silti mukanaan.



Siinä viimeisin sienimatkani hieman tiivistettynä. Tuntuu että monia asia tripiltä jäi unohduksiin mutta tässä ainakin osa siitä mitkä jäi pysyvästi mieleen.


EDIT: Jossain vaiheessa matkaa ajatukseni ohjautuivat myös äitiini ja koin tällöinkin hyvin vahvoja tunteita. Näin hyvin selkeästi kuinka samanlaisia ihmisiä olemme äitini kanssa ja jotekin näin hänet ihan uudessa valossa ja opin ehkä arvostamaan ja ymmärtämään häntäkin hieman enemmän. Tämän jälkeen koin hillitöntä halua jutella hänen kanssaan mutta onneksi ajattelin järkevästi enkä esim soittanut koska olin vieläkin suhteellisen tripeillä. Tää oli jotenkin tosi hieno hetki. Olen mä aina tiennyt että olen enemmän äitini kuin isäni kaltainen mut silti.