Moi,

Uusi tuttavuus täällä, mutta jaanpa minäkin hieman kokemuksiani vaikka niitä ei liiemmin ole ehtinyt kertymään.

Ensimmäinen tatteiluni tapahtui vuosia sitten eikä sen merkitys mielestäni ole siinä mitä koin, vaan miten koin.

Olin työmatkalla Hollannissa ja ajatuksenani oli ensin tuoda paikallisen Smartshopin heräteostokset auton hanskalokerossa kylmän viileästi kotimaahan. Olihan liikkeellä omalla autollani ja tarkoitus oli ajella Saksan, Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Kun paluupäivä läheni, rupesi tuo alkuperäinen suunnitelma kuumottamaan liikaa ja päädyin popsimaan ostamani sienet.

Puitteet: Yksin. Pieni, virikkeetön, hämärä ja hiljainen hotellihuone. Lajike: Ei valitettavasti muistissa. Määrä: Rasiallinen, grammoista ei hajua.

Popsimisen jälkeen makasin selälläni huoneen sängyllä ja rentoutin mieltäni valmistellen sitä siihen mitä tuleman piti. Noin puolen tunnin jälkeen esiin hiipi voimistuva pahoinvoinnin tunne. Valmistauduin jo oksentamaan ja nousin mennäkseni vessaan. Sytytin vessan valon ja peilin yläpuolella oleva pieni ja vielä aiemmin kovin himmeä lamppu leimusi
aurinkona näkökenttäni ylälaidassa. Peilistä tuijotti takaisin pari järkyttävän suuria pupilleja. Tuijottelin siinä itseäni tovin, hörppäsin hanasta muutaman suullisen ja palasin vuoteeseen.

Se mitä seuraavaksi tapahtui, oli minulle tällä ensimmäiselläni sienimatkallani se tärkein opetus.

Verraten nopeasti huomioni kääntyi ikäänkuin sisääni ja paitsi hotellihuone, myös oma persoonani tuntui sulavan pois. Hetkeä myöhemmin en enää kyennyt seuraamaan hengitystäni ja jostain esiin puski primitiivinen paniikinpoikanen:
Mitä helvettiä taas tuli tehtyä? Olenko enää edes hengissä? Halusin nousta istumaan, avata silmäni, hengittää. Mutta tämäpä ei niin vain onnistunutkaan. Kirosin kohtaloani ja siinä sitten onneksi ymmärsin jotain olennaista. Se mikä minussa panikoi ja halusi pois, sen täytyi olla edelleen minä. Rauhoitin mieleni parhaani mukaan ja annoin sen mennä.

Seuraava parituntinen kuluikin sitten erilaisten geometristen muotojen, fraktaalien ja toisiinsa liukuvien todellisuuksien äärellä. Joskaan visuaalit eivät olleet missään vaiheessa kirkkaimmasta päästä mutta runsaasti niitä ainakin oli. Fiilikset ylipäänsä paranivat sitä mukaa kun paniikki hellitti. Muutamia hyviä henkilökohtaisia oivalluksia ja - pakko myöntää - hieman tripin loppuakin odotellessa.

Vaikka ensimmäistä matkaani määrittelikin siis pienoinen panikointi, sen pääasialliseksi sadoksi jäi tuo rohkeus päästää itsestään irti ja katsoa homma loppuun. Ehkäpä tämän(kin) vuoksi sainkin seuraavasta tripistä jo paljon enemmän irti.

Se seuraava matka olikin sitten sisällöltään, joskin myös puitteiltaankin hyvin, hyvin erilainen. Mutta siitä ehkä lisää tuonnempana. Piislaavandhäpiness.