Hei vaan foorumin asukit ja onpas mukava olla täällä ja hengissä!
Olen siis kahdesti aikaisemmin ottanut 2,5g annokset cubensista ja viime kerran jälkeen (
http://www.taikasieni.net/smf/index.php?topic=1345.0) tulin siihen tulokseen, että seuraavalla kerralla turvallisessa ja rauhallisessa settingissä isompi annos.
Noh olin tosiaan ajatellut 4,0g. Puolisoni sanoi, että hänelle kerrottiin (keskustelee "yläkerran" kanssa
) että se on liikaa, ota 3,0 - 3,5g. Noh hieman harmitellen suostuin siihen ja pikkuhiljaa koko tripistä meni maku. Koko viikko ennen h-hetkeä vähemmän ja vähemmän kiinnosti koko sienet. Kunnes sitten edellisenä päivänä "tajusin", että se on juuri tuo 3,5g mikä tökkii. 4g tuntui ajatuksena heti paljon paremmalta ja näin sinä yönäkin unta jossa menin intiaanin kanssa taikamaailmaan. Olin täysin vakuuttunut, että 4,0 - 4,4g on se "oikea" annos.
Perus setit ennen nauttimista: 6 tunnin paasto, siivoaminen ja saunominen. Kaikki kivasti valmiiksi ja glowstickit vielä mukaan. Koko trippi ei jännittänyt yhtään mutta noin tuntia ennen tajusin, että kyllä nyt vähän pitäisi jännittää. Ja tulihan niitä perhosia sitten vatsaan. Lopuksi vielä ruokaa jääkaappiin (banaania, appelsiinia, hunajamelonia ja omenaa) ja menoksi.
18:40: Söin sienet. Panin merkille, että kun ollaan näin isoissa annoksissa kannattaa alkaa keksiä jotain kyyti pojaksi, ei ollut mukava popsia niin paljon pelkkiä sieniä.
19:00: Tähän mennessä ei ollut tapahtunut yhtään mitään ja ajattelin jo että sato on pilalla eikä vaikuttavia aineita olekkaan. Sitten tapahtui "räjähdys" jonka jälkeen koko kroppaa pisteli ja nipisteli, tuli "känni" olo. "Toimiihan nämä" ajattelin iloisena.
19:10: Pistely ja fyysiset tunteet rauhoittuivat ja tämä on viimeinen kerta kun olen kirjoittanut mitään ylös. Nyt myös loppui ajan seuraaminen.
Koin paljon "hassuja" asioita. Istuin huvittuneena sohvalla kun jotkin olennot? tutkivat päätäni aivan kuin olisin mennyt rikkomaan heidän luomansa illuusion ja minut piti korjata. Olemme kaikki koekaniineja heidän luomassa illuusiossa. Jotenkin minua kuitenkin vain huvitti.
Olin kuvitellut, että sulaudun ympäristöön, että koen "ykseyttä" tai muuta vastavaa. Sen sijaan se mitä nyt muistan alusta oli melko huvittavaa. Leikin hide&seek leikkiä jonkin, voiman? tai persoonan kanssa. Tai oikeastaan katsoin sivusta kun se jokin leikki piilosta mieleni? kanssa. Tämä oli hyvin huvittavaa mielestäni. Voima tai persoona aina ilmestyi "etsijän" takaa ja yhdessä nauraa räkätimme. "Eikö tämä olekkaan mitä odotit?" se kysyi nauraen. Yhdyin jälleen nauruun, ei, ei todellakaan. Eihän elämä koskaan ole sitä mitä odottaa.
Muistan naureskelleeni pitkään sohvalla tämän "voiman?" kanssa ja koin olevani buddha? Ei elämä ole vakavaa, se on hauskaa ja siihen pitää suhtatua huumorilla. Kävin vessassa ja naureskelin. Tämän jälkeen menin keittiöön syömään ja hätkähdin. Keittiö näytti ja tuntui aivan erilaiselta kun olin ajatellut sen tuntuvan. Olin eri keittiössä. Tai siis ymmärsin ja näin, että kyllä tämä on se "oikea" keittiö mikä sen pitikin olla mutta se ei tuntunut yhtään niin hyvältä ja oikealta kuin se keittiö joka oli juuri ollut pääni sisällä. Muistan naurahtaneeni, että nyt on poika todella sekaisin.
Tästä ei voinut mennä pitkään kun palasin taas vessaan ja leikin edelleen sen voiman tai persoonan kanssa. Olimme kuin ilkikuriset lapset luokassa. Opettaja oli mieleni ja minä ja voima teimme sille kepposia ja nauroimme sydämen pohjasta. Lopulta voiman piti mennä jonnekkin ja se muistuttia minua, että muista ulostaa kivi. Tämä oli mielestäni järjettömän hauskaa ja nauroin vedet silmissä. Se oli niin leikkisä ja huumorintajuinen, koko elämä on niin kevyttä ja hauskaa kun sitä ei ota niin vakavasti!
Tässä on kaikki mitä muistan tripin hyvästä puolesta...
Edelleen istuessani pöntöllä aloin miettimään kuka minä olen. Pikkuhiljaa menin yhä syvemmälle ja syvemmälle mieleeni. Kuka minä olen? Kuka on tämä joka tuntee? Yhtäkkiä kuin kuoppaan astuneena putosin tilaan? jossa oli vain ajatukseni, vain muutama ajatus. On todella vaikea kuvailla sitä tunnetta mutta se ei todella ollut mielyttävä. Todellisuus tai todellisuudet vilisivät mielessäni. Tuijotin lasittunein katsein vessan mattoa joka väreile ja tajusin, että mieleni rakenteet tuhoutuvat. Koko kehoni läpi meni paniikki aalto ja pomppasin äkkiä pois pöntöltä. Mutta liian myöhäistä. Jouduin -erittäin- ahdistavaan ja musertavaan ajatusluuppiin jossa porauduin yhä syvemmälle ja syvämmälle mieleeni ja todellisuus mureni ympäriltäni. Menin paniikkiin ja halusin äkkiä pois siitä ahdistavasta vessasta mutta minulla oli järkyttävä kusi hätä! Juoksin olohuoneeseen pitäen kiinni peniksestäni. "Apua, apua, mitä helvelttiä minä teen!? Ei hätää, ei hätää, olet tripillä... Mutta pitää päästä kuselle! Ei vittu en mene tuonne vessaan! Pakko mennä muuten kuset lattialle!!!" Juoksen taas vessaan mutta kusta ei tule, ahdistus pahenee.
On todella vaikea selittää sitä tunnetta kun todellisuus ei ole enää mitään muuta kuin kaksi ajatusta päässäsi. Oli vain vessa ja olohuone. (olin sulkenut muut ovet asunnosta) Maailma muuttui puristavan pieneksi. Ryntäsin taas olohuoneeseen ja hengitin syvään sisään ja ulos, konttasin lattialla ja hivelin mattoa. "On muutakin, on muutakin (kuin vain ajatukseni)!" Sain hetken hengähdyksen mutta ahdistus imi minua kuin musta aukko. Mikään ei ole todellista!! Olen vain pääni sisällä! Olen niin YKSIN! Koitin hokea itselleni, että tästä on foorumeilla puhutta, koita nyt vain selvitä, kyllä se siitä, menee ohi, kaikki hyvin! Miten turhia sanoja, ei ole mitään foorumeita, ei ole muita, ne ovat kaikki vain pääni sisällä ja olen vain yksi ajatus!!!! Riko nyt helvetti tämä luuppi!! Revin vaatteet pois päältä ja juoksen suihkuun. Kissa nukkuu saunassa joka antaa hieman lohtua. On olemassa muitakin!
En saa mistään ajatuksesta kiinni, mikään ei ole konkreettista. En pysty muodostamaan usean ajatuksen ketjua jolla voisin "seistä". Maailma todella rusentuu vain yhdeksi tai kahdeksi ajatukseksi. Pahinta tässä on, että pelkään tulevani hulluksi. Mielessäni vilahtaa kuva "Korkein oikeus" elokuvan lopusta jossa Ilmari seisoo hullujen huonella ja tuijottaa tyhjyyteen, tupakka kädessä. Ei vittu musta tulee kasvi!! Miten voin nauttia enää mistään kun kaikki on vain mieleni sisällä, mikään ei tunnu miltään! Muistan miten täälläkkin foorumeilla ihmiset ovat kertoneet miten he ovat menettäneet elämän mielekkyydeen. Kun mikään ei tunnu miltään eikä todelliselta. Olen aivan itkun partaalla. Pakko soittaa 112, vittu mä en kestä tätä! Et helvetti soita, sitten se peli vasta on menetetty! Mutta mä sekoan!!! Suihku ei auta, vilkuilen kissaani vähän väliä mutta sen sijaan, että se auttaisi, se oikeastaan vain pahentaa asiaa. Teen koko ajan samaa asiaa, olen jumissa ajatuksissani! Kissakin on vain ajatustani! Ei ole mitään muuta kuin tyhjyys!
Kuivaan itseni ja menen äkkiä vaihtamaan biisiä, soittimesta. Jos soitan jotain odottamatonta pääsen ehkä irti. Kelaan äkkiä biisejä soittimessani ja sitten tajuan! Hei, soittolista! Olen luonut soittolistan! Olen edelleen vain tripillä, kaikki menee niinkuin pitää, älä hätäile! Saan hetken rauhan. Ok olen siis tripillä ja kaikki hyvin. Ei kyllä tunnu siltä. Ravaan olohuonetta ympäri ahdistuneena. Katson kelloa. Noin kaksi ja puoli tuntia on mennyt. Aloittamisesta. A-haa, joo, tämä oli vain se huippu, älä hätäile kaikki on hyvin. Olo ei parane yhtään. Haluan soittaa puolisolleni, tarvitsen nyt jonkun ulkopuolisen kertomaan minulle, että olen todellisuudessa, että on muutakin kuin vain erittäin ahtaaksi käyvä mieleni. Ei, en voi soittaa nyt, hän kuolisi huolesta.
Näin jälkeen päin ajateltuna ulos lähteminen olisi luultavasti auttanut todella paljon. Olisin nähnyt "ulkopuolisen". Nähnyt, että on muutakin. Jostain syystä en sitä kuitenkaan tajunnut tai ajattelin, että et helvetti mene ulos tässä kunnossa! Pissattaa mutta en halua mennä sinne vessaan! Tajuan juosta kylpyhuoneeseen, tänne saan kusta, paskoa ja oksentaa jos siltä tuntuu, ne on helppo pestä sitten pois.
Istun kylpyhuoneen lattialla, tuijotan suihkukaivoon ja muserrun mielessäni. Olen niin ahtaassa ja ahdistavassa paikassa kuin vain voi olla. Ei ole muuta todellisuutta kuin tämä hetki ja loputon musta tyhjyys. Olen niin yksin etten kestä! Siinä sitten istuttuani sain jotenkin jostain kiinni. On pakko olla muutakin. On pakko olla jotain tämän pienen ja ahtaan mielen ulkopuolella. On oltava toinen persoona! Jumala, on oltava persoonallinen Jumala! Joku joka ottaa sinut syliinsä, tuhlaaja poika tulee kotiin. Alan itkeä vollottaa, saan tulla syntisenä Isän, Jumalan eteen juuri sellaisena kuin olen. Olen tehnyt syntiä, olen yrittänyt tavoittaa jotain mihin ihmisen ei kuulu mennä. Olen yrittänyt löytää tiedon siitä kuka olen. Olen syönyt Hyvä ja Pahan tiedon puusta, kun olisin vain voinut nauttia kaikista muista puutarhan hedelmistä. Oloni paranee huomattavasti. Buddhalaisuus on kauheinta mitä voin kuvitella, se ettei ole mitään!! Mikä valtava ahdistus siitä seuraa. Oloni paranee paranemistaan. Olen tullut uskoon. Alan hieman naureskella ja mietin miten tämä oli sittenkin paras trippini ikinä. Mikä oivallus!
Sen sijaan, että olisin jäänyt tähän ja nauttinut ehkä parhaan trippini ikinä halusin tietysti testata tätä uutta oivallusta. Menin takaisin vessaan ja pikkuhiljaa porauduin taas kysymykseen kuka minä olen. Ahdistus alkoi taas kasvaa, todellisuus pieneni ja rusentui kasaan vain muutamaksi ajatukseksi. Silloin paljastin ässäni hihasta: On olemassa persoonallinen Jumala ulkopuolellani joka pitää minusta huolen.... En tiedä olisinko voinut tyhjempää tai turhempaa asiaa sanoa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Itseasiassa oloni paheni kahta kauheammin kun ymmärsin, että Jumala on vain äärimmäinen apukeino miellelle selvitä siitä musertavasta yksinäisyydestä ja ahtaudesta jossa se on. Jumala on vain kuvitelmaa. Menin totaaliseen panikkiin. Mitä vittua minä menin tekemään!!! Nyt joka ikinen yritys päästä pois tästä helvetin limbosta, jokainen yritys luoda jotain ulkopuolista mihin tarttua, oli mielelleni vain säälittävä yritys paeta. Mitä ikinä ajattelin, oli taustalla tieto siitä, ettei mikään ole todellista eikä mitään ole.
Juoksin taas kylpyhuoneeseen ja koitin saada kiinni siitä Jumala oivalluksesta jonka aiemmin sain. Sainko sen aiemmin? Kuvittelinko vain? Olenko tehnyt yhtään mitään missään? Kuka minä olen? Koko persoonani oli poissa. Menin niin ahdistuneeseen tilaan, että ajattelin itsemurhaa, minun on pakko päästä pois tästä ahdistuksesta!!! Ja sitten vasta menin ojasta allikkoon. Et jumalauta tapa itseäs!! Mitä jos en pysty hallitsemaan itseäni!?! Puolisoni tulee kotiin ja löytää minut kuolleena kylpyhuoneesta!! Vitun sienet vittu saatana apua helvetti auttakaa!!!!
En oikeastaan muista miten tuosta selvisin. Hetki kerrallaan ja koitin vain olla ajattelematta. Yritin purkautua ulos päin, oli äärimmäisen tärkeää saada tajuta, että tuolla ulkona on todellisuus. Minulla oli todella kylmä ja puin päälle. Kävin terassilla joka auttoi hieman, katselin tähtitaivasta ja hoin itselleni, että katso nyt, on ulkopuolinen todellisuus. Avasin kännykkäni ja olin saanut muutaman viestin puolisoltani "Miten menee?" mikä helpotus! Joku toinen, ulkopuolelta, on huolissani minusta. Katselen kännykästäni kuvia muista ihmisistä. Mikä ihana tunne, on muitakin! Katselen puolisoni kuvaa taas ja itken. Jos olisin sinkku eikä minulla olisi ystäviä olisin luultavasti seonnut. Ajatus puolisostani piti minut "hengissä". Oloni parani pikkuhiljaa mutta pimeys vaani koko ajan ympärilläni. Välillä meinasin pudota sinne taas ja katsoin äkkiä taas kuvia. Ne eivät tuntuneet miltään. Juuri tätä pelkäsin, elämä menettää merkityksensä. En kuitenkaan vajonnut enää niin kauheaan ahdistukseen kuin aiemmin.
Loppujen lopuksi tajusin koko tämän kauhun äärellä mitän tärkeää ja ihanaa on nauttia -todellisuudesta-. Katsoa kun ruoho kasvaa, se on jotain muuta kuin minä! Katso muita ihmisiä, on olemassa muitakin kuin vain mieleni! Ymmärrän nyt sen kauhun josta buddhalaisuus puhuu Egon kokevan. Ego ei ole olemassa ja siksi sen on luotava jatkuvasti ulkopuolelle asioita, toiseutta. Kiitin niin moneen kertaan mieltäni siitä, että se luo tämän todellisuuden, että saan unohtui ja hukkua maailmaan. En voi, en pysty, kohtamaan tuota yksinäisyyttä vielä. Olen liian nuori. Luultavasti jos olisin voinut heittäytyä sen pahimman ahdistuksen keskellä täysin siihen yksinäisyyteen olisin saavuttanut jotain. Ehkä todellisen valaistumisen? Kääntöpuolena tosin olisin voinut menttää järkeni ja siihen en ollut valmis.
Lopulta minulla meni yli 7 tuntia aloittamisesta ennen kuin pystyin edes kuvittelemaan nukahtamista. Nukuin todella levottamasti ja huonosti ja pelkään, että olen aiheuttanut pysyvää vahinkoa mielelleni. Periaatteessa se mitä kävin läpi on varmasti hyödyllistä silloin kun sen saa tehdä omilla ehdoilla. Ei näin, että minut pakotetaan kohtamaan tyhjyys josta en pääse pois. Mieleni rikottiin "väkivaltaisesti". En oikein tiedä mitä nyt, tässä, ajattelen. Kaipa se elämä melko "normaalilta" tuntuu... Katsotaan ja odotellaan.
