Parilla edellisellä kerralla en ole hirveästi nauttinut sienien tuomista matkoista. Ovat olleet hieman "puuduttavia" tai kyllästyttäviä. Viimeinen Brasiliassa ottamani sieniannos oli viedä kokemuksen ihan persiilleen, mutta kääntyi lopussa aika hyväksi.
Viime viikonloppuinen matkailu oli erilainen ja hyvä. Ideana oli vaimoni kanssa vain käpertyä iltapäivästä sohvan nurkkiin ja antaa kokemuksen virrata, niin kuin virtaisi. Varasin kummallekin reilusti pehmeitä tyynyjä ja isot peitot. Jääkaappiin valmistin kevyesti sokeroituja mandariinejä ja yhteen kulhoon suolapähkinöitä.
Sienet alkoivat tuntua pian. Vain 10 minuuttia ja tunsin oloni hieman omituiseksi. Tästä olotilat vain kiihtyivät....
... tunnin jälkeen kaikki tuntui väreilevän, taipuilevan, kumpuilevan, venyilevän. Aina kun kysyin vaimoltani jotain meni suuni isoon hymyyn ja hän vastasi hymyyni valloittavalla hymyllään. Käännyin sohvalla, niin että näin etäältä koivut, jotka heiluivat tuulessa. Tuulen heilunta muuttui puiden rytmikkääksi tanssiksi ja oksien päät käpristyivät spiraaleiksi ja näyttivät kieppuvan loputtomasti. Kevään vihreys tuntui voimistuvan. Puut tulivat lähemmäksi ja välillä ne etääntyivät.
Panin soimaan rentouttavaa intialaista huilumusiikkia ja taustalla viidakon ääniä.
Käännyin katsomaan vaimoani ja hän oli silmät kiinni tyynykasassa ja ajattelin sulkea itsekin silmäni. Tunsin vajoavani ja totesin itselleni, että olen näköjään matkalla oman tietoisuuteni keskipisteeseen. Värit alkoivat voimistua. Oli kirkkaan sinistä, tummansinistä ja lilaa. Lilan väri oli hyvin voimakas. Mietin, että tällaista siis on mielen keskipisteessä - lilaa --- rauhoittavaa lilaa. Katsoin ylöspäin ja lila muuttui asteittain siniseksi. Leijuin ylöspäin ja värit muuttuivat vaaleammiksi, ollen edelleen sinisiä. Lähenin jonkin pintaa ja pinta oli vihreää. Ajattelin, että tämä on kevät. Vihreä vaaleni edelleen kunnes poksautin pinnan, kuin syntymällä uudelleen. Ympärilläni oli vaaleanpunaista ja joka puolella japanilaisia kurkia, jotka lähtivät ylöspäin. Menin niiden mukana korkeuksiin ja väri oli muuttunut kermanväriseksi pumpulimaiseksi.
Jostain syystä avasin silmäni ja katselin kirjahyllyssä olevia laseja. Ne tuntuivat sykkivän, hengittävän omaan rauhalliseen tahtiinsa. Oloni oli lämmin, rauhallinen ja tunsin olevani turvassa...
... Nousin käydäkseni vessassa. Askeleet vessaan olivat hieman huteria, mutta vessassa olevat pyyhkeet olivat kauniita, niin värikkäitä.
Palasin takaisin sohvalle. Vaimoni katsoi minua silmiensä raosta, mutta sulki ne sitten kokonaan. Itse tunsin suurta riemua vetäessäni peiton korviini ja uppouduttuani tyynyen sekaan. Voi, kuinka ihana paikka oli tuo sohvan nurkkaus - oma pieni paratiisini. Huokaisin raukeana ja siihen vaimoni tarttui ja alkoi nauraa. Minäkin nauroin. Nauroimme yhdessä ja oli vaikea lopettaa nauramista, mutta loppuihan se viimein...
...Huokaisin ja katselin jälleen metsää... sen venymistä, pyörteilyä ja miettien luonnon kaunetta. Jokin veti silmäni väkisin kiinni ja mietin, että sieniherra haluaa viedän minut jälleen unimaailmaan. Täällä oli punaista, hyvin punaista... sitten paineen tunne yltyi ja kyyneleet alkoivat virrata suljettujen luomieni alla. Ajattelin kuinka kyynelkanavani puhdistuivat ja samalla humpsahdin luontoon jossa virtasi vesi ja vesiputous kohisi. Vihreä vehreys ympäröi minut. Maisema oli enneminkin tunnetta, kuin oikea näkymä. Rauhoittava musiikki loi värit ja värit olivat tunnetta.
Kolmen tunnin kuluttua unimaailma oli ohi. Avasin television, mutta pidin sen äänettömänä. Kävely oli edelleen hieman omituista ja esineet väreilivät, mutta olotila oli virkeä. Juttelimme syöden sokeroituja mandariinin viipaleita. Tuntui maistuvan herkulliselta. Tästä hitaasti kolmisen tuntia ja sienien tuottama olotila hiipui pois.
