Ehkäpä se menee niin, että mitä enemmän ihminen käyttää energiaansa muiden kanssa vuorovaikuttamiseen, sitä vähemmän hän keskittyy itsensä henkiseen kehittämiseen.
Suurena vuorovaikutuksen rakastajana tekee mieli väittää vastaan. Muiden kanssa vuorovaikuttaminenkin on sisäistä toimintaa, ja mahdollistaa hieman toisenlaisen itsereflektion kuin yksinään oleminen. Yksin tai yhdessä, kyse lienee siltikin jossain määrin "itsen" ja "toiseuden" suhteesta, myös yksin toteutetussa kontemplaatiossa. Ja lopulta - tuo itsen ja toisen välinen rajakin vaikuttaa hyvin häilyvältä, kuten edempänä kirjoitan.
Allekirjoitukseni on mm. tajuttu sienissä, ja siitä lähtien olen pyrkinyt elämään sen mukaan. 
No mutta - allekirjoituksesihan on aika keskeisiä lähtökohtia tosi monissa ihmiskulttuureissa, ja kirjattu esimerkiksi jenkkien perustuslakiin yhtenä keskeisimmistä teemoista. Sosiaalisen ajattelun avulla olisit varmaankin päätynyt sen äärelle ilman sieniäkin (uskallan jopa ounastella, että olet kuullut siitä ennen sieniäkin).
Toisaalta sitten - psykedeelien keskeinen vaikutustapahan on ikään kuin moukaroida oivallukset sisään suoran kokemuksen kautta. Eli ne eivät monesti synny niinkään älyllisestä pohdiskelusta, vaan enemmänkin tuntuu siltä, että maailma "antaa" ne vastaukset suoraan, ja sitten ne tulee puettua sanalliseen muotoon. Tää on ihan kullanarvoista, ja psykedeelisessä tilassa sitä on monesti emotionaalisesti niin herkkä ja haavoittuvainen, että oivallukset kärventyvät todella syvälle sisään. Minusta sekä sosiaalinen älykkyys että psykedeelinen älykkyys ovat korvaamattomia, ja tukevat toisiaan.
Mä en sillai osaa niin hyvin eritellä psykedeelien vaikutuksia toisistaan, mutta yks keskeisimmistä psykedeelisistä oivalluksista (ja elämyksistä - suorista kokemuksista, "felt presence of immediate experience" niinku Terence-setä sanoo!) on musta erillisyyden harhan tajuaminen. Irrallisuuden verho raottuu, ja alta paljastuu kaiken kattava, itseorganisoituva prosessi - maailman järjestäytyminen itsekseen, ja käy ilmeiseksi ettei maailma ole niinkään kausaalislineaarinen (jossa yksi asia synnyttää toisen) vaan emergentti (jossa kaikki ilmiöt luovat yhdessä toisensa). Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole erillisiä syitä ja seurauksia, vaikka kaikki on kaiken syy ja seuraus. Lineaariselle, reduktionistiselle kielelliselle ajattelullemme tämä on jossain määrin käsittämätöntä, koska olemme niin tottuneet ajattelemaan maailmaa yksinkertaisena matkana "tästä tohon".
Yksilöllisyyteni on hermostoprosessieni, aistielimistöni ja kulttuuristen ohjelmalistauksieni tuottama illuusio. Psykedeelisessä tilassa tämä käy monesti ilmeiseksi. Kyseinen illuusio on kyllä käytännöllinen, sillä se on yksi biologian moninaisista tavoista navigoida tässä maailmassa ja muovata sitä. Kun organismit eriyttävät itsensä ympäristöstään, se lisää noiden organismien mahdollisuuksia käsitellä maailmaa ja selviytyä siinä. Se on evolutiivisesti ymmärrettävä strategia. Harha tässä viittaa siihen, että erilliseen minuuteen kytkeytyy vaikutelma omasta autonomisuudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että minä kuvittelen tekeväni ympäristöstäni riippumattomia valintoja. Rajattomuuden tilassa tajuan, että jakamaton itseorganisoitumisprosessi tapahtuu. Minä en oikeasti valitse mitään - vain surffaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa vastuuttomuutta, koska vastuu tarkoittaa sitä että minä kannan kaikki seuraukset, joita tämän keho-organismin toiminnasta seuraa.
No joo, yksi aika olennainen nimenomaan sieniin liittynyt elämysoivallus: Viime keväänä söin aika tujun annoksen tatteja, ja löysin itseinhon. Tunsin valtavaa vastenmielisyyttä kaikkea tekemääni kohtaan, itseyttäni kohtaan, maailmaa kohtaan. Se kaikki tuntu ihan hiton liialta. Halusin oksentaa sen pois, mutta en voinut koska oksennettavana oli
ihan kaikki. Se tuntui musertavalta, voimat vievältä, kammottavalta. Halusin lakata olemasta. Nyt heti. En kuolla, vaan lakata olemasta. Haihtua kokonaisuudessaan, viedä historiani mukanani. Piina. Piina.
ettei ole mitään pakopaikkaa, pakko hyväksyä pakko pakko pakko pakko päästää vaan irti ja antaa sen tuhota mut pakko
Ja sitten se meni ohi. Ja mä olin vahva, loputtoman vahva. Mä olin uudelleensyntynyt. Mä tajusin kestäväni mitä tahansa. Mä tajusin itseinhon olevan voimavara, lannoitetta ehdottomalle rakkaudelle. Mä tajusin, että jos mä voin vihata itseäni täysin ehdottomasti, nähdä kaiken vastenmielisyyden sisälläni ja katsoa sitä ja hyväksyä sen ja antaa olla - kukaan ei voi vahingoittaa mua. Kukaan ei voi kuin ravita ja kasvattaa mua. Mä voin hyväksyä kaiken mitä kenellään on ikinä sanottavana tai koettavana musta. Ja sen seurauksena tajusin myös, että mä voin antaa kaiken anteeksi kaikille muille. Mun kuvottavuuteni rajattomuus kattaa kaiken maailmankaikkeudessa. Mä olen ollut totaalinen inho, ja nähnyt sen lävitse.
Toi on säilynyt yhtenä, todella vaikuttavana perspektiivinä. Kyllähän mä yhäkin tuomitsen itseäni, ja välillä vaivun itseinhoon enkä nää sen läpi. Ja kuitenkin, nään. Kuitenkin mä aina syvällä sisällä tiedän, että kaikki on hyvin, koska mun on sallittua tuntea mitä tahansa.
Osittain tähän pohjautuen
syntyi.
