Hyviä kuvauksia tällä palstalla. Heitän nyt omankin sekaan:
Päätin kokeilla tuossa viikko sitten Terence Mckennan suosittelemaa 5g hiljaisessa pimeydessä, kun jotenkin oli sellanen tunne, että nyt tarttee jotakin syvempää oppimista/resetointia. En tiedä onko mun kasvatuksista tulleet sienet olleet aina vähän vähemmän psilosybiiniä sisältävia, vai oonko vaan hard head, mut jollain 2g annoksilla ei o oikeen mitään vaikutusta tullut. Cubensiksia oon siis kasvatellu. Yleensä oon mennyt n. 4g annoksilla sieniä, kerran myös kokeilin MAOI:n kanssa ja sillon muistaakseni otin 3g. Joten päätin nyt, että otan sen 5g MAOI:n kanssa. Eli jauhoin eka 3g peganum harmalaa (Syrian rue) pippurimyllyssä jauhoksi ja heitin huiviin. Siitä noin 30min eteenpäin ja aloin popsia sieniä perään. En ehtinyt syödä niitä edes loppuun, kun alko jo kunnon humina käydä päässä, ei mennyt ku 10 minuuttia ja ne alko jo potkimaan. Ennen kestänyt ainakin sen 40 minuuttia, mutta nyt mentiin jo. Äkkiä loputkin sienet huiviin, alko kyllä *hieman* pelottaan, että onkohan tää nyt liikaa, kestänköhän mä tän? No, pimennysverhot kiinni, puhelin äänettömälle, korvatulpat korviin, vesipullo yöpöydälle ja sängylle makaamaan.
Ekana kiinnitän huomion ääniin. Kuulen päivän selvästi erilaisia piippauksia, poksahduksia, huminaa ja erilaisia elektronisia ääniä. Lopulta kuulen jo kauniin melodian soivan. Jonkun aikaa näitä ihasteltuani, alkaa näyt pyöriä luomien takana. Ensin yksinkertaisia värejä, joista muodostuu sitten erilaisia muotoja, hieroglyfejä ja esineitä. Nään yhessä vaiheessa jopa sargofagin lentävän näkökentän halki jonkin koneen/aluksen sisällä. Nyt alko kuumottaan. Tekee mieli avata silmät ja laittaa valot päälle, ihan hetkeks vaan, että saan todellisuudesta kiinni. Ei! Keskityn vaan hengittamaan syvään ja kohtaamaan kokemuksen.
Lopulta rauhotun, ja pystyn keskittymään taas. Nyt alan nähdä erilaisia maisemia, koneiden sisuksia. Tajuan, että en enää vaan nää niitä, vaan oon niiden sisällä. Erilaisista putkista ja värikkäistä metallisista levyistä tehtyjä muuttuvia huoneita/tiloja/maisemia joiden sisällä lentelen paikasta toiseen. Tää on eka kerta kun tunnen matkan aikana päätyväni johonkin toiseen paikkaan tai ulottuvuuteen. Silti tiedän koko ajan, että mun kroppa makaa sängyllä ja että pääsen palaamaan siihen ja omaan persoonaani millon tahansa, jos vaan liikahdan tai avaan silmäni, joten en välttämättä sanois tätä täydeks "out of body" kokemukseks, vaikka ajoittain en edes tunne mun kehoa ollenkaan. Jossakin vaiheessa löydän itteni jostakin sirkuksesta, jossa mulle näytetään erilaisia temppuja ja näytöksiä. En "näe" niitä sanan hmm... varsinaisessa merkitykksessä, mutta visuaalit ja koko homman tunne jotenkin kertoo/näyttää mulle näitä temppuja. Joka tapauksessa oon haltioissani.
Lopulta sirkus hiipuu, kuin liekki nuotiossa ja oon jossakin eri paikassa. Visuaalit ei enää muutu, vaan nyt ne on jämähtänyt tähän yhteen tilaan jonka sisällä oon. Jonkun aikaa tarkastelen tilannetta meditatiivisessa tilassa, en tartu yhteenkään ajatukseen, vaan katson vain mitä tapahtuu. Mutta kun mitään ei näytä tapahtuvan, niin tarraan kiinni johonkin ajatukseen ja se nostaa mut ilmaan. Rakennelmat ympärillä alkaa muuttaa muotoaan sitä mukaa, kun pääsen ajatuksessa pidemmälle ja kun lopulta tulen johonkin oivallukseen, tää konemainen rakennelma mun ympärillä hajoaa ja katoaa valkoiseen valoon. Ahaa! Tää oli jokin testi. Mutta niitä on lisää. Nyt oon taas erinäkösessä paikassa ja tunnelmakin on erilainen. Alan taas seurata ajatusta, eikä aikaakaan kun pääsen johonkin uuteen oivallukseen ja kone hajoaa taas. Sekoan laskuissa kuinka monta tasoa läpäsen, mutta jokaisessa tehtävä on vähän erilainen. Mun pitää ikäänku oppia katsomaan mun elämää aina uudesta perspektiivistä ja tajuta siitä jotain, niin pääsen seuraavalle tasolle. Tasot on kaikki erilaisia, yhdessä on selvästi sellanen kiero meininki, vähänku joku ilkikurinen, mutta samalla rakastava olento yrittäis ohjailla mun ajatusta vääriin suuntiin. "Mene tänne! Täällä on vastaus, tule kattomaan." mutta tiedän että se yrittää harhauttaa mua ja pääsen läpi senkin tason. Yhdessä on selvästi aikaraja, äänet ja visuaalit ympärillä muuttuu tasaiseen tahtiin kaaottisemmaks ja pelottavammaks, kunnes täpärästi tajuan senkin tason läpi.
Lopulta tunnen pääseväni läpi koko opetuksen ja siirryn pois pelialueelta. Nyt mielenmaisemani ylle on ilmestyny valtava varjo. Se on sieni. Tunnen sen läsnäolon. Tuun hieman surulliseks, koska opin just äsken itestäni ja elmästäni monta asiaa, mitä en edes enää muista. Miten voisin käyttää näitä oivalluksia muuttamaan itteäni paremmaks ihmiseks, jos mä unohdin ne jo samantien kun tajusin ne? Ikäänku vastaukseksi sieni näyttää mulle paikan, jossa monimutkanen kone on toiminnassa. Erilaisia rakenteita kohoaa korkeuksiin, muuttuen koko ajan ja se rakentaa itseään. Vanhoja osia irtoaa ja niiden tilalle tulee uusia. Katson ylös korkeuksiin ja nään tän rakenteen päällä mun aivot. Tää paikka on mun alitajunta, tajuan. Kaikki mitä koen jää tänne muistiin. Vaikka en muista mitään mun tämäniltasia oivalluksia, niiden antama viisaus on kuitenkin rakennettu tänne ja sitä kautta kasvan ihmisenä, vaikken muistaisikaan suoraan mitä opin. Uskomaton helpotuksen tunne. Euforia. Läpäisin kaikki testit ja nyt sain palkinnoks uskomattoman rakkauden ja kiitollisuuden tunteen.
Nousen käymään kusella, ja meen sitten takas pimeyteen makoilemaan, mutten enää vaivu muihin maailmoihin.
Miettiessäni mitä just koin saa mut miettimään miksi mä sain kokea jotain tällaista? Jos jokainen ihminen sais edes kerran elämässään kokea tän kiitollisuuden tunteen, niin koko maailma muuttuisi täysin. Mietin omaa elämän tilannettani ja tajuan kuinka onnellinen mä oon. Mietin kavereitani ja suhteitani heihin ja alan itkemään. Itken ja itken vaikka kuinka kauan. Tuntuupa puhdistavalta. Räkä ja sylki valuu pitkin naamaa ja sänkyä kun poraan silmät päästäni. Tunnen yhtäaikaa niin montaa tunnetta, etten voi kun jatkaa itkemistä. Itken kiitollisuudesta, rakkaudesta, surusta, yhteenkuuluvuudsta, ilosta. Itken koska itkeminen tuntuu niin helvetin hyvältä. Pääten etten enää ikinä yritä piilottaa itkua, vaikka olisin kenen seurassa.
Lopulta oon täysin tyhjä, kun kaikki tunteet on huudettu ulos. En tiedä kauan siinä meni, en kattonu missän vaiheessa kelloa, mutta koko päivä tuntu humahtavan hetkessä. Visuaaleja ei enää näy ja oon jo hyvän matkaa laskuissa. Loppuillan syön ja kattelen pari jaksoa Game of Thronesia ja kampean nukkumaan.
Ihmettelen näin jälkeenpäin, että en missään vaiheessa kokenu kuitenkaan täydellistä ego kuolemaa. Tiesin koko ajan kuka ja millainen olen, mikä on musta aika erikoista, koska kokemus oli muuten aika diippi ja voimakas. Voin suositella tätä Terencen taktiikkaa kyllä jokaiselle, joka on kiinnostunut itsensä henkisestä kehittämisestä ja mystisistä kokemuksista. Helppo tää kokemus ei ollu. Pari kertaa pelko ja ahdistus meinas päästä niskan päälle, mutta muistitin vaan itseäni koko ajan, että se on vain tunne. Miltä se tuntuu? Tarkastele sitä tunnetta ja muista hengittää syvään. Niin kauan kun hengität, niin ei o mitään hätää. Ja tärkeää on olla myös täysin paikallaan. Antaa mielen lentää, eikä ajatella, että oisko tässä asennossa hyvä, tai onko tyyny nyt hyvin. Oon aina tykännyt matkailla yksin, kun nää kokemukset on ollu mulle aina tosi henkilökohtaisia. Pääsen puimaan mun elämää, ajatuksia ja persoonaani kaikessa rauhassa ja jos siinä on joku kaveri vieressä, se menee vaan siihen "hei, tää on aika hassun tuntusta". Jos et oo ennen kokeillut, ja päätät kokeilla isoa annosta, niin muista, että se on todellakin ihan erilaista kuin pienemmillä annoksilla matkailu, ole valmis. Mutta siitä voi saada ihan hirveesti irti, mä opin kiitollisuutta, empatiaa ja rakastamista ihan uudella tasolla
Ajattelin seuraavaks kokeilla ottaa 6g cubensista ja taas 3g Syrian rueta, kun kestin vielä ton annoksen ja tiiän nyt myös vähän enemmän millasta se voi olla. Kokeillaan kepillä jäätä ja katotaan kuin pitkälle päästään ^^.
