Tarina kopioitu vanhalta foorumilta pienin muutoksin:Nyt se tapahtui, täydellinen egon selätys. Koko tämän vuoden ajan tripit ovat tuntuneet olevan osa sitä muutosprosessia arvomaailmassani ja identiteetissäni, jota koen käyväni läpi. Olin tarkoittanut tämän viimeisimmän matkan puhtaasti henkiseksi virkistätymiseksi, informatiiviseksi viihteeksi, mutta se ottikin niskasta kiinni ja löi jauhot kurkkuun. Sienillä oli muuta tarjottavaa.
Päätimme lähteä mökkeilemään tyttöystäväni kanssa. Mahtava fiilis, viimeinkin kesäloma ja vapaus. Vietimme ihan tavallisen mökki-illan grillaillen ja saunoen. Kello yhden aikaan muistan ottaneeni viisi grammaa kuivattua Golden Teacheria reppuun mukaan ja alan pohtia että viitsisikö tässä nyt kuitenkaan käydä enää trippailemaan. Tyttöystäväni on väsynyt ja päättää mennä nukkumaan, eikä itseänikään oikein huvittaisi matkailla yksin. Hetken päästä huomaan silti murentavani sieniä mukiin vaa'an päällä. Ehkä nyt kuitenkin. Mittaan mukin pohjalle 1,7 grammaa. Kohtalainen annos, ei liian vähän eikä niin paljon, että alkaisi ehkä kaduttaa myöhemmin. Kaadan teetä mukiin sienten päälle ja lähden hakemaan autosta jotakin. Palattuani kumoan taikajuoman parilla kulauksella ja siirryn terassille savukkeelle. En oikein osaa koota ajatuksiani, en tiedä mitä odottaa. Kytken mp3-soittimen päälle. "Nyt joku rauhallinen biisi", ajattelen. Intiaanien perinnemusiikkia. Täydellistä.
Päätän mennä laiturille istuskelemaan. Ensimmäiset vaikutukset tulevat esiin nopeasti, lieviä näkökentän häiriöitä, välähdyksiä. Maisema on mahtava ja taivas on lumova vaaleansinisen purppurassa viitassaan. Hengitys alkaa tuntua raskaalta ja minut täyttää merkillinen, unenomainen tunne. Tunnen jonkin läsnäolon. Hiljalleen vastarannan metsämuuri alkaa saada yhä villimpiä piirteitä. Musiikki rauhoittaa mieltäni, mutta on jotenkin ristiriidassa tuon kesyttömän vihreyden kanssa. En ymmärrä miksi metsä tuntuu niin uhkaavalta, sillä rakastan luontoa. Trippaan ensimmäistä kertaa yksin, siitä se johtuu, vakuutan itselleni. Kaivan esiin panhuilun ja alan soittaa yksittäisiä säkeitä, kuuntelen kuinka metsän kaiku vastailee eri puolilta järveä ja tunnen oloni hyväksytyksi ja huomioon otetuksi. Tajuan entistä syvemmin luonnon tärkeyden.
Palaan terassille ja alan kääriä sätkää. Työ näyttää huvittavan näppärältä. Kuuntelen ambientia. Mielessäni pulppuaa outoja ajatuksia: Jalkani ovat pöydän alla, tietoisuuteni on jaloissa, jalat ohjailevat minua, hirvi syö jalkojani.. Terassin matto ahdistelee harjaa. Kävelen pihalle ja visuaalinen maailma iskee päälle yhtäkkiä niin että hengästyn. Nurmikko hengittää ja sykkii ja kallioseinämä muuttuu täysin tunnistamattomaksi. Kaleidoskoopit peittävät kaikkea ja maailma on täysin fraktaloitunut. Pihalla oleva kivi näyttää kärsivän sen päällä kasvavan männyn painosta, ja muuttuu sitten pääkalloksi, ja sitten taas jättiläisjyrsijäksi. Visuaalit ovat melkein kuin DMT:ssä ja tunnen sen läsnäolon sisälläni.
Päätän lähteä käymään hieman kauempana olevan autoni luona. Auto hohtaa kirkkaana, täysin erillisenä muusta maailmasta. Lähestyessäni autoa se alkaa tuntumaan hieman pelottavalta ja hallitsemattomalta. Tuijottaessani sitä pyörät katoavat ja auto näyttää leijuvan ilmassa. Se tuntuu virnuilevan ylimielisen ilkikurisesti. Ehkä se varoittaa ajamasta? Se ei ollut aikomuskaan. En mene lähemmäksi vaan jään ihmettelemään horsmaniittyä. Kasvit tuoksuvat mahtavalta, ja tunnen rakastavani kaikkea. Osa ympäristöstä tuntuu huokuvan vastarakkautta, osa taas elää omaa elämäänsä. Hyväksyn tämän ja ajattelen, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Tajuan oudolla tavalla tämän kautta, kuinka olen muuttunut viime aikoina kyynisemmäksi tiettyjä muita ihmisiä kohtaan. Alan tutkia itseäni ulkoa päin ja ymmärrän käsittämättömän tarkasti, miten ajatusmaailmani ja arvostukseni ovat muuttuneet parissa vuodessa, mutta etenkin viime kuukausina. Hylättyäni kyynisyyden muutos vaikuttaa positiiviselta.
Kävelen taas kohti laituria, joka näyttää valtavan pitkältä. Rantakivet muistuttavat luurankoröykkiöitä. Huomaan, kuinka esitän jatkuvasti alitajuisesti kysymyksiä asioista ja eräänlainen ääni päässäni vastaa niihin. Päätän pistää äänen koetukselle.
- Mikä tuo on?
- Vene.
- Mikä tuo on?
- Laituri.
- Mikä minä olen?
- Ihminen.
- Kuka sinä olet?
- *hiljaisuus*
Menen seisomaan laiturin päähän, nyt jotakin menevää musiikkia, Younger Brother - I am a Freak. Järvellä nousee valtavasti usvaa. Usva liikkuu agressiivisesti paaseina kohti järvenselkää. Huomaan, että sitä virtaa myös laiturin alitse jatkuvasti. Usva kietoutuu keskelle järveä käsittämättömäksi pyörteeksi, ja myös saaret yhdistyvät siihen. Olen todistamassa kuin jotakin hullua sirkusta ja tunnen olevani nyt täysin tervetullut tänne. Vastarannalla järvestä nousee laumoittain suuria vihreitä olentoja, jotka yrittävät peittää puut alleen. Saaressa vihreään kuusimuuriin muodostuu rivi puun korkuisia viisaspiirteisiä kasvoja. Veden pintaväreily muodostaa laskemattomissa olevan määrän kaleidoskooppiverkossa olevia silmiä, jotka yhdistyvät myös taivaaseen. Rannalla laiturin toisessa päässä oleva koivu heiluttelee käsiään ja yrittää saada minut kiinni, en pelkää, koko tapahtuma vaikuttaa lähinnä hupaisalta.
Luulen huipun jo menneen ja aion lähteä taas terassille, mutta jumitunkin katselemaan rannassa veden pohjaa. Pohjan topografia muodostaa hahmoja ja kasvoja ja mietin, kuinka erilaisen elinympäristön vedenalainen maailma tarjoaakaan. Kaloilla tuskin on aavistustakaan siitä, millaista pinnalla olisi elää. Samoin me ihmisetkin elämme oman maailmamme kuplan sisällä tietämättä mitään kuplan ulkopuolisista tapahtumista. Saan idean alkaa meditoimaan. Istun rannassa lootusasennossa ja syvennyin musiikkiin, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Silmät kiinni näen hämäriä maisemia ja kuvioita. Lapsuudenmuistot tulvivat mieleeni hyvin selkeinä. Liidän astraaliluolassa. Olen korkeammalla kuin ikinä ennen. Keskityn yhä tiukemmin musiikkiin, aina vain syvemmälle, unohdan kaiken, jopa itseni ja elämäni ja olen lopulta vain musiikkia. Avaan silmäni ja kaikki onkin yhtä. Ei ole minua, ei musiikkia, ei ympäristöä, ei aikaa. On enää energia ja kaikkeus, joka levittyy syliini ja on niin kaunista, että kyyneleet valuvat silmistäni.
Yhtäkkiä sieni antaa minulle todella merkittävältä tuntuvan lahjan, kuin palkinnon jostakin saavutuksesta. Mieleeni syntyy kuin tyhjästä lause:
"TÄMÄ KAIKKI ON TOTTA."
Tuo ajatus vyöryy lävitseni ja peittää kaiken muun alleen. Sitten tajuan, että tämä kaikki todellakin on totta, siis totisinta totta. Kertakaikkisen totta. VITUN SIISTIÄ! Kokemus on aina varmasti totta. Juhlin tuolla keksinnöllä ties miten kauan ja sovellan sitä ympäristöön ja yritän purkaa kaikista näkökulmista. Ihan kuin olisi lahjakääreitä avannut
Aamunkoitto.
Jokin kertoi minulle, että tästä täytyy kirjoittaa raportti ja palkitsi minua lupauksestani. Ja pidin lupaukseni. Loppuajan tuumailin kaikenlaista, tutkin itseäni ja nautin olostani. Matkasta on nyt aikaa, mutta hyvä olo jatkuu. Täydellinen henkinen puhdistautuminen, tästä on hyvä jatkaa. Täällä todellakin on ihmeellistä!
EDIT: Haluaisin vielä lisätä, että tämä reissu vahvisti itselleni, ettei kokemuksen intensiivisyys ole välttämättä (tai ollenkaan) kiinni grammamäärästä.
